Liisa Louhela: Mies joka kantoi aurinkoa sylissään. Otava 2026.
Liisa Louhelan (s. 1986) toinen aikuisille suunnattu teos Mies joka kantoi aurinkoa sylissään on biofiktiivinen romaani 1920–30-luvuilla vaikuttaneesta rauhanaktivisti Arndt Pekurisesta. Pekurinen on Suomen tunnetuimpia pasifisteja, ja hän onkin muodostunut eräänlaiseksi rauhanaatteen marttyyriksi ja siviilipalvelusmiesten suojeluspyhimykseksi.
Parikymppinen Arndt on pakoillut kutsuntoja jo vuosia. Leo Tolstoilta ja Raamatusta vaikutteita ammentava nuorimies on päättänyt elää "ei ihmisen lain, vaan Kristuksen lain mukaan" ja kieltäytyä aseista kokonaan.
Sotien välisenä aikana tällaiset aatteet kuitenkin yhdistettiin kiellettyyn kommunismiin, ja Arndt joutuu viettämään liikkuvaa elämää Etsivää keskuspoliisia pakoillen.
Aatteen palo kuitenkin vain voimistuu. Poliiseja vältellessään Arndt päätyy Juvalta Helsinkiin, jossa hän tutustuu rauhanliikkeen keskushahmoihin. Pasifistit Aarne Selinheimo ja Felix Iversen ottavat Arndtin siipiensä suojaan: he näkevät nuoressa, työväenluokkaisessa miehessä lupaavan kansanpuhuttelijan.
Lopulta Arndt nousee puheenjohtajaksi Suomen Antimilitaristiseen liittoon, joka on nykyisen Aseistakieltäytyjäliiton edeltäjä.
Romaani kuvaa inhimillisesti ja eläytyen paitsi Arndtin aatteellista toimintaa, myös hänen elämäänsä työläisenä ja työttömänä.
1920- ja 30-luvuilla Suomessa elettiin vaikeassa taloustilanteessa, jossa kaikille halukkaille ei riittänyt töitä. Töiden vähetessä Arndt, joka nykytermein ilmaistuna olisi nollatuntisopimuksella työskentelevä pätkätyöläinen, voi omistaa rauhantyölle enemmän aikaa.
Louhela kulkee kiehtovasti vastahankaan monella tasolla. Romaani on vastatarina aseellista sankaruutta korostavalle sotakirjallisuudelle, mutta sitä voi lukea myös kommenttina nykypäivän aatteelliselle ilmapiirille, jossa antimilitarismia katsotaan jälleen karsaasti.
Rauhanjärjestöjen avustukset on leikattu kokonaan, ja Suomen henkisessä ilmapiirissä tuntuu olevan yhä vähemmän tilaa rauhantyölle ja väkivallattomalle kansalaisliikehdinnälle.
Romaani pohjautuu vahvasti tutkimukseen ja historiallisiin aineistoihin – kirjan lopussa Louhela luettelee mittavan määrän taustatyössä käytettyjä lähteitä. Ansiokkaimmin teos kuitenkin keskittyy luomaan kuvan siitä, mitä historiankirjat eivät voi Pekurisesta paljastaa.
Louhela tilkitsee historian emotionaaliset raot kuvittelemalla, mitä Pekurinen on tuntenut pitäessään ensimmäisiä puheitaan tai joutuessaan pidätetyksi.
Kiinnostavin kysymys kuitenkin jää avoimeksi. Mikä tekee Arndtista aatteessaan niin järkähtämättömän, ettei kuolemankaan mahdollisuus pelota häntä?
Kovin päättäväiseltä hän ei nimittäin vaikuta: rauhanliikkeen toimintaankin hän tuntuu enemminkin ajautuvan kuin aktiivisesti pyrkivän.
Elina Warstan suunnittelemaa tunnelmallista kantta kiertää osuvasti valittu elämänlanka. Vaikka Pekurinen ei päässyt todistamaan rauhanliikkeen kukoistusta Suomessa, hänen perintönsä jäi elämään.
Vuonna 1931 säädettiin hänen innoittamanaan Lex Pekuriseksi nimetty laki, joka mahdollisti eettisistä syistä suoritettavan siviilipalveluksen rauhan aikana. Tämän lain peruja on myös Suomen nykyinen siviilipalveluslainsäädäntö.
Kriitikko kiteyttää
Plussaa: Romaani näyttää tunnetun rauhanaktivistin elämästä inhimillisen puolen.
Miinusta: Pekurisen syyt ryhtyä rauhanaatteen vakaaksi kannattajaksi jäävät epäselviksi.