Lapseni aloitti ensimmäisen luokan tänä syksynä. Jo kahden ensimmäisen viikon aikana lapseni on kohdannut koulumaailman karut kasvot. On haukuttu harrastustaidot, on kerrottu ettei kuulu leikkiin, on heristelty nyrkkejä turpaan antamisen merkiksi. Lapset on lapsia, eivät he tosissaan?
Samaan aikaan harrastusturnauksessa ikätoverit arvostelevat toistensa joukkueita. Ai tuo joukkue, noiden joukkue on ihan paska. Aikuiset hymyilevät vieressä. Todettuani, ettei tuo ollut kivasti sanottu, aikuiset miettivät, pitäisikö ehkä mieluummin kannustaa. Pitäisikö? Pitäisikö oikaista, miten on soveliasta puhua, miten toisista puhutaan?
Samaan aikaan kotipihan porukkaan otetaan kaikki mukaan, myös pihan ulkopuoliset lapset. Kun osa porukasta lähtee käymään pihan ulkopuolisen lapsen luona, eivät kaikki pääsekään mukaan – me ei haluta, mun isi ei tunne sitä, ei tällä kertaa. Me olemme ottaneet kaikki mukaan, mutta kaikki eivät ota yhtä mukaan. Voihan yhden jättää pois porukasta, voihan?
Kasvatusfilosofiaani kuuluu, että kaikki otetaan mukaan, puhutaan ihmisistä nätisti, nähdään hyvä myös huonossa. Joku voi tehdä tyhmästi, mutta ei ole tyhmä.
Pikkuhiljaa alan kyynistyä ja uskoa, että on tyhmiä aikuisia, jotka kasvattavat tyhmiä lapsia. Uskon myös, että koulukiusattujen vanhempien lapset kasvattavat itse kiusaajia kitkemällä heikkouden pois. Kunhan minun lastani ei kiusata?
Kasvatustieteen maisteri ja liian kiltit lapset
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä