Kalevassa 17.3. antoi A-kiltojen liitto evästystä tuleville hyvinvointialueen päättäjille vaatien päihdestrategiaa, jossa on enemmän resursseja toipujajärjestöille ja yhteistyötä niiden kanssa. Ajatus innoitti myös vanhan päihdekouluttajan tarttumaan kynään.
Vaatimus strategiasta oli mitä aiheellisin, sillä ovathan päihteet alueelle se kaikkein suurin haaste – siksi, että ne ovat mukana ihan kaikessa työssä, mitä alueen ammattilaiset tekevät. Jokainen heistä törmää päihderiippuvuuteen joka ainoa päivä. Tunnistaa sen tai ei tunnista. Puuttuu siihen, tai ryhtyy mahdollistajaksi. Jos puuttuisi, saataisiin alueella tuhansia todellisia kohtaamisia ja riippuvuuden puheeksiottoja joka päivä. Mikä valtava säästö se olisikaan kaikissa muissa sosiaali- ja terveyspalveluissa, joita puuttumattomuuden seurauksena väistämättä tulee hoidettavaksi.
Voisiko hyvinvointialueen päihdestrategia olla pelkistettynä vain puheeksiotto ja puuttuminen. Olisiko liian yksinkertaista monimutkaiselle virkakoneistolle, jos se tekisi vain jämerän puheeksioton ja yhtä jämerän hoitoonohjauksen toipumisen vertaistukiryhmiin. Toipuminenhan ei tapahdu hoitamalla, vaan elämäntavan muutoksella, minkä parhaiten oppii vertaisryhmissä.
Ammattiauttajien resurssit ja uskottavuus eivät elämisen opettamiseen koskaan tule riittämään kaikille sitä tarvitseville. Eivät myöskään yhteiskunnan rahat, sijoitetaanpa mahdollistavaan hoitoon miten paljon tahansa. Potilaan on itse otettava hoitovastuu sairaudestaan, mutta ammattiauttajan on siitä osattava ja uskallettava tehdä diagnoosi kuten muistakin sairauksista. Puheeksi ottaminen vie ammattilaisen aikaa vain muutaman minuutin.
Potilas tarvitsee diagnoosin ja hoito-ohjeet, mutta ammattiauttajan ei pitäisi koskaan lähteä hoitamaan mitään riippuvuussairautta, ettei hänestä tulisi ammattimahdollistajaa, ja koko sote-järjestemä tukkeutuisi.
Toipujaryhmissä riittää kyllä tilaa, eikä se edes maksa yhteiskunnalle mitään. Jostakin syystä ammattiauttajamme eivät kuitenkaan osaa niitä käyttää oikealla tavalla.
Tarvittaisiinko yhteistoimintakoulutusta? Juuri siinä olisi oikea paikka kaikelle hyvinvointialueen päihdetyöhön käytettävälle rahalle: puheeksiotto- ja hoitoonohjausvalmennus kaikille ammattiauttajille. Se riittäisi ja se purkaisi muutamassa vuodessa myös hoitojonot.
Jos sitten jostakin syystä haluttaisiin järjestää myös pidempiä päihdehoitoja, tulisi niiden ehdottomasti olla omakustanteisia yhteiskunnan antaman lainan turvin. Toipumisvastuu säilyisi oikeassa osoitteessa.
Yhdessä asiassa olen kuitenkin A-killan kirjoittajien kanssa eri mieltä. Toipujajärjestöihin ei pidä pumpata lisää ilmaista rahaa. Se poistaisi vain oman vastuullisuuden niin järjestöiltä kuin toipujiltakin. On paljon kansainvälistä tutkimusta siitä, että omavaraiset vertaisryhmät tuottavat toipumista tehokkaammin ja kestävämmin. Ei toipuminen mitään palkkatyötä ole, vaan siitä maksetaan ihan eri valuutassa. Puheeksiotto antaa ainakin mahdollisuuden havahtua todellisuuteen jokaiselle – aina myös puheeksiottajalle, eli kaikki hyötyvät.
Pentti Hänninen
päihdekouluttaja evp., Oulu