Tavatessaan EU:n johtajia presidentti Sauli Niinistö kertoo aikoinaan tehneensä usein saman kysymyksen. Mitä EU tekee, jos yksi sen jäsenmaa valloitetaan?
Kokoontuuko se Brysseliin toteamaan, että meidän täytyy tehdä uusi perussopimus, koska yksi meistä puuttuu? Vai otetaan valloittajamaa EU:n jäseneksi?
Hän ei koskaan saanut vastausta kysymykseensä.
Syynä hiljaisuuteen oli se, että EU-maat ovat pääosin Nato-maita. Puolustuksen katsottiin siihen aikaan kuuluvan vain Nato-pöytiin, ei EU:lle.
Niinistö viittasi kysymyksellään siihen, mitä tarkoittavat EU:n turvatakuut. EU:lla on niin sanotussa Lissabonin sopimuksessa selkeä lauseke keskinäisistä turvatakuista.
Artikla 42.7 sanoo näin: Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin.
Natoon kuuluville EU-maille tämä turvatakuulauseke on kuollut kirjain. Ne turvaavat Naton artikla viiden antamiin turvatakuisiin.
Niinistön kyselyjen aikaan Naton ulkopuolella EU-maista olivat Suomen ja Ruotsin lisäksi Itävalta, Irlanti, Kypros ja Malta.
Niinistö halusi kysymyksellään nostaa esiin näiden maiden turvallisuuden ja Euroopan itsenäisen puolustusulottuvuuden. Vastakaikua tuli lähinnä Ranskalta.
Nyt on helppo arvioida, että Niinistö oli Euroopan puolustuksen vahvistamisesta puhuessaan kaukaa viisas. Sen yhtenä moottorina saattoi olla Niinistön varovainen linja Suomen Nato-jäsenyyttä kohtaan. Hän haki Natolle vaihtoehtoa Euroopasta.
Suomen kiinnostus eurooppalaista puolustusulottuvuutta kohtaan lopahti Nato-jäsenyyden myötä. Presidentti Alexander Stubb on edeltäjäänsä verrattuna selvästi enemmän kallellaan USA:n suuntaan puolustuskysymyksissä.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja Yhdysvaltojen ulkopoliittinen täyskäännös Venäjän ystäväksi on osoittanut Euroopan tehneen pahoja virhearvioita. Nyt maanosan puolustusta on alettu rakentaa raivokkaasti, mutta liian myöhään.
Valtaosa Euroopan maista on ajanut alas asevelvollisuuden. Sen palauttaminen ottaa aikaa.
Puolustustarvikkeiden tuotantoa on supistettu. Uutta ei hetkessä pystyyn polkaista.
Puolustuksesta on säästetty: hyvien aikojen rauhanosinkoa on jaettu muihin valtion tarpeellisiin menoihin.
Euroopan johtajat ovat viimeksi kuluneiden viikkojen aikana istuneet kriisikokouksissa Lontoossa ja Pariisissa. Viikon lopulla pidettiin aiheen tiimoilta ylimääräinen EU:n huippukokous Brysselissä.
Puheissa vilisevät sadat miljardit eurot. Lyhyellä tähtäimellä kyse on Ukrainalle suunnattavasta tuesta. Pidemmällä aikavälillä kyse on EU-maiden oman puolustuksen tuntuvasta vahvistamisesta.
Suomen pääministeri Petteri Orpo (kok.) kuulutti Brysselissä torstaina jo eurooppalaisen kriisimoodin omaksumista, jolla maanosan maat saisivat yhdessä suuria asioita aikaan nopealla aikataululla.
Liian vähän, liian myöhään. Se on tähän asti pätenyt Ukrainan apuun. Se pätee myös eurooppalaisen puolustuksen rakentamiseen.
Jälkimmäisen suhteen teot yhä puuttuvat. On helpompaa puhua satojen miljardien satsauksesta kuin toteuttaa se.
Osin puolustusta voidaan vahvistaa EU:n yhteisellä velanotolla. Se on lopulta helppo ratkaisu, kun takaisinmaksu on epämääräisessä tulevaisuudessa.
Puolustuksen vahvistaminen kansallisilla päätöksillä on kuoppaisempi tie. Otetaan esimerkiksi Suomi.
Maa käyttää puolustukseen tällä hetkellä 2,5 prosenttia kansantuotteesta. Se on EU-maiden kärkitasoa.
Jos osuus kasvatetaan viiteen prosenttiin, mistä on ollut puhetta, jostain pitäisi kaivaa siihen vuosittain kuusi miljardia lisäeuroa.
Säästämisen vaikeus tiedetään. Mihin leikkaukset kohdistettaisiin?
Lisävelanotto ei houkuta, ja verojakaan ei voi loputtomasti korottaa.
Vastaus lienee vahvassa ja laajasti jaetussa puolustustahdossa. Onnistumme tavalla tai toisella, jos maamme turvallisuus sen vaatii.