Eräänä päivänä lähdin hiihtämään Ylä-Haapalehdon parkkipaikalta. Pian tulin paikalle, jossa oli peräkkäin ladulla liuta päiväkotilapsia sukset jalassa odottamassa hoitajien lähtölupaa. Se oli mukava näky. Huikkasin ohittaessani: olette hyviä hiihtäjiä.
Olin edennyt muutamia kymmeniä metrejä, kun takaani kuului terhakas ääni: ”Varo, täällä tullaan!” Kuusivuotias poika oli ottanut spurtin ja kirinyt kantaani. Kehuin poikaa.
Toisena päivänä hiihdin samaa latua vastakkaiseen suuntaan. Ladulla seisoi nuori poika, ehkä neljän tai viiden ikäinen. Mukana oli äiti, joka ilmeisesti opetti lapselleen hiihdon alkeita. He aikoivat lähteä sinne päin, josta olin tulossa. Hiihdin ohitse, kävin kääntymässä ja lähdin paluumatkalle.
Äiti ja poika olivat suunnilleen entisellä paikalla. Poika kääntyi katsomaan takaa tulevaa hiihtäjää. Kannustin poikaa: ”Olet hyvä hiihtäjä.” Äitiä hymyilytti ja välittömästi hän kysyi jälkikasvultaan: ”Mitä sanotaan?” ”Kiitos”, kuului selvä vastaus.
On tosi hieno asia, että lapset ovat vanhempiensa kanssa hiihtämässä. Sitä tekee mieli tukea ja kannustaa, sillä hiihto on mitä parhain ulkoilu- ja kuntoilumuoto. Siispä ladulle jokainen, ken kynnelle kykenee!
Laduilla näkyy varsin paljon meitä eläkkeellä olevia, ja monilla vauhti on verkkainen, ei toki kaikilla. Kuulin erään eläkeläismiehen toteavan Nallisportissa pilke silmäkulmassa tenniskavereilleen: naiset hiihtävät oikealta ja vasemmalta hänen ohitseen!
Ei ole syytä ottaa sprinttiä nopeampien perään.