Kesällä 2021 katselin kevään korkeakoulujen yhteyshaun tuloksia. Opintopolussa hakemuksestani kävi ilmi, että todistusvalinnassa omalla ylioppilastodistuksellani sai kaksikymmentä pistettä suuremman pistemäärän kuin alimmat hyväksytyt pisteet. Myös valintakokeesta olin saanut paremman tuloksen kuin huonoin hakukohteeseen hyväksytty hakija.
”Et saanut opiskelupaikkaa. Et ole ensikertalainen”, hakemuksessa luki. Jaaha. Mikäs siinä. Ensi vuonna uudestaan.
Vuonna 2016 tuli voimaan laki, jonka mukaan osa korkeakoulujen aloituspaikoista on varattava hakijoille, jotka eivät ole aiemmin valmistuneet tai ottaneet vastaan opiskelupaikkaa. Näille ensikertalaisille varattujen paikkojen määrä ei kuitenkaan saisi kohtuuttomasti heikentää muiden mahdollisuuksia päästä opiskelemaan.
Ohjeistus on sen verran tulkinnanvarainen, että yliopistojen päätettäväksi jää mikä määrä aloituspaikoista on varattu ensikertalaisille. Osuus vaihtelee hakukohteittain, mutta yleensä yli puolet ja mahdollisesti jopa 80 prosenttia aloituspaikoista on varattu ainoastaan ensikertalaisille.
Seuraavana vuonna pääsykoe meni paremmin, ja opiskelen nyt varsin tyytyväisenä alanvaihtajana toista vuotta Oulun yliopistossa. Hakukokemuksesta jäi kuitenkin jokseenkin tympääntynyt olo.
Ideana ensikertalaiskiintiöissä oli parantaa nuorten pääsyä korkeakouluihin. Kuinka paljon hyötyä on siitä, että nuoret pääsevät aloittamaan opinnot aikaisemmin, jos ne sitten osalla jäävät kesken, eikä uuden opiskelupaikan haku sitten onnistukaan. Eikö kaikilla tulisi olla tasavertaiset mahdollisuudet opintopaikkoja hakiessa?
Ensikertalaiskiintiöiden mukaan on tärkeämpää, että nuori ilman opiskelupaikkaa pääsee sisään muutamaa vuotta vanhemman hakijan kustannuksella. Ainoastaan siksi, että toinen hakijoista on kokeillut alaa, joka monestakin syystä on voinut osoittautua vääräksi valinnaksi.
Kaikkien eduksi kuitenkin olisi, että kumpikin hakijoista saisi lopulta opiskelupaikan. Tämän takia hakijoiden tulisi olla samanarvoisessa tilanteessa. Ei niin, että toisen mahdollisuudet ovat iäksi huonontuneet.
Kyllähän tästä sentään joku nuori hyötyy niin kauan kuin hänellä on suunnitelmat selvillä. Nuorille, joille opiskelupaikan valinta ei ole itsestään selvää, asettavat ensikertalaiskiintiöt aihetta siirtää opintojen aloitusta. Ennen oli mahdollista kokeilla alaa, josta ei ollut aivan varma, ilman turhaa painetta siitä, ettei alan vaihto onnistu. Suunnitelmat voivat myös muuttua, ja ura, joka tuntui ehdottoman oikealta 19-vuotiaana, ei välttämättä tarjoakaan sellaisia työllistymismahdollisuuksia kuin luuli.
On kohtuutonta olettaa, että kaikki nuoret olisivat täysin varmoja elämänsä suunnasta. Mielensä muuttamiseen täytyy olla mahdollisuus, ja ensikertalaisten lisäksi myös alanvaihtajille pitää olla tilaa korkeakouluissa. Ensikertalaiskiintiöistä pitää luopua. Sillä välin pitäkää te nuoret ei-toivottuja välivuosia niin monta kuin sielu sietää.
Juulia Veijola
Oulu