Maaseudulla asuminen on Suomessa vähentynyt 2000-luvulla tasaisesti verrattuna 1960–1970-luvun hurjiin vuosiin. Poliittiset puolueet ovat kyllä vaalien alla kuorossa huutaneet, että koko Suomi tulee pitää asutettuna.
Toimenpiteet maaseudulla asumisen edellytyksiin ovat olleet vähäisiä, päinvastoin esimerkiksi autoilun käyttökustannukset ovat nousseet suhteellisesti enemmän kuin pääomakustannukset, siis auton hankinta. Verrattain hyviä autoja saa nykyään hyvinkin kohtuulliseen hintaan, joilla pystyy tekemään kauppareissut kerran viikossa taajamien marketteihin, apteekkiin ja muihinkin palveluihin, mitkä sivukyliltä ovat täysin kadonneet.
Joukkoliikenne on loppunut, lukuun ottamatta koululaisten kuljettamista vielä jäljellä oleviin kyläkouluihin. Käytännössä maaseudulla elävä ei tule toimeen ilman autoa saadakseen perustarpeensa tyydytettyä.
Hallitus on uudistamassa autojen romutuspalkkiota. Yli kymmenen vuotta vanhat autot vaihdetaan uudempiin vähäpäästöisiin menopeleihin. Kuulostaa kyllä ajatuksena hienolta, mutta kuinka se käytännössä onnistuu. Vanhempi, oikeinkin käyttökelpoinen auto pitää pistää paalattavaksi ja hankkia uuden karhea kulkuneuvo viikoittaiseen kauppareissuun. Tällainen auto maksaa 15 000 eurosta ylöspäin, ja maaseudulla asuvien eläketulot ovat tuon verran vuodessa.
Lisäksi maaseudulla asumisen kuukausittaiset peruskulut, kuten sähkö, vesi, netti ja lämmitys vievät eläkkeestä leijonan osan.
Ääneen sitä ei sanota, mutta tarkoitushan onkin tyhjentää sivukylät niiden korkeiden ylläpitokustannusten vuoksi. Yhteiskunnan rahat eivät riitä ylläpitämää teiden kunnossapitoa kesällä, eikä varsinkaan talvella. Pitkien matkojen auraaminen muutaman asukkaan vuoksi ei ole yhteiskunnalle niin tärkeää, ja jossakin vaiheessa omassa kotona asuvat eläkeläiset pakotetaan muuttamaan ainakin talveksi keskustaan palveluasuntoihin.
X-sukupolvella, 1965–1980 syntyneillä, on jonkinlainen yhteys maaseutuun joko siellä syntyneenä tai vanhempiensa kotitalossa lomia viettäneenä. Pysyvä muutto takaisin on lähipalveluihin tottuneelle eläkeikää lähestyvälle henkilölle harvoin varteenotettava vaihtoehto.
Y-sukupolvi, 1981–1995 syntyneet, eivät pieraisekaan maaseudulle päin, puhumattakaan, että muuttaisivat pimeyden keskelle sankoin joukoin. Muutama harva, joka saa toimeentulonsa metsätaloudesta, saattaa harkita muuttoa mikäli hyväkuntoinen omakotitalo perintönä omistukseen siirtyy. Tosin heillekään ei ole mikään ongelma hoitaa työnsä kaupunkiasunnosta nykyaikaisin etäyhteyksin ja vain tarvittaessa ajella paikan päälle tarkistamaan tilanne yhteistyökumppaneidensa kanssa.
Korona-aikana vaahdottiin kuinka etäyhteys lisää maallemuuttoa, mutta kävikin päinvastoin. Työssä käyvät huomasivatkin, että työasiat voi hoitaakin nykytekniikalla kaupunkiasunnosta palveluiden äärestä. Lapsillekin löytyy koulut ja harrastusmahdollisuuden läheltä.
Nuoremmat sukupolvet Z (1997–2012) ja sen jälkeen Alfa-sukupolveksi nimetyt, elävät aivan eri maailmassa, ja heidän tuleva elämä riippuu siitä selviääkö ihmiskunta tästä ajasta rauhanomaisin keinoin.
Olisiko aika lopettaa tämä vouhotus maallemuutosta ja tunnusta tosiasiat antamalla siellä vielä suurista ikäluokista (1946–1964) syntyneille mahdollisuus vanheta rauhassa omassa kodissa kykyjensä mukaan. Hiljaisesta sukupolvesta (1928–1945) syntyneistäkin sinnikkäimmät pärjäävät vielä siellä, kuitenkin hautapaikka jo varattuna.
Yksi asia on ainakin varma: näihin taloihin eivät uudemmat sukupolvet muuta, ja aikoinaan kovalla työllä ja vähillä varoilla rakennetut talot ovat lähes arvottomia.
Tapio Lievetmursu
suuren ikäpolven edustaja, Pudasjärvi