Koulutus: Par­tu­ri-kam­paa­moil­la on pula pä­te­vis­tä työn­te­ki­jöis­tä

Panimot: Kemiin pe­rus­te­taan panimo, jonka tarina on kuin elo­ku­vis­ta

Mainos: Kalevan syys­lo­ma­tar­jous 5 viikkoa diginä ja pai­net­tu­na! Tilaa tästä.

Kolumni
Tilaajille

To­del­li­suus voi olla rujo, jos avaa silmät – ja Oulussa tästä saa sään­nöl­li­ses­ti muis­tu­tuk­sen

Elämme kaltaistemme kuplissa, ja kun joku rikkoo tätä tasapainoa, tunnemme avuttomuutta. Miten ja milloin uskaltaa yrittää auttaa niitä, joilla asiat eivät ole hyvin, pohtii päätoimittaja Sanna Keskinen.

Kuluneen viikon keskiviikkoiltana kävelin Oulussa Kainuuntietä pitkin eteläisen alikulun kautta. Satoi rankasti, ja sateelta suojaan alikulkuun oli hakeutunut mytty, joka osoittautui lähemmäs päästyäni ihmiseksi. Hupparin hupun alle oli piiloutunut ilmeisesti nuori mies, joka järjesteli laukkuaan asvaltilla istuen. Vaatteita oli liian vähän säähän nähden.

Kohtaaminen sai minut epäröimään. Miehellä eivät tainneet asiat olla ihan kunnossa, ja ehkä hän olisi avun tarpeessa. Toisaalta hän vaikutti olevan tolkuissaan ja vailla välitöntä vaaraa. Uskaltaisinko kysyä tarvitseeko hän apua? Ottaisinko samalla riskin – olinhan kuitenkin yksinäinen nainen hämärässä alikulussa? Nolottaa myöntää, mutta päätin jatkaa matkaani; varmuuden vuoksi.