Kuluneen viikon keskiviikkoiltana kävelin Oulussa Kainuuntietä pitkin eteläisen alikulun kautta. Satoi rankasti, ja sateelta suojaan alikulkuun oli hakeutunut mytty, joka osoittautui lähemmäs päästyäni ihmiseksi. Hupparin hupun alle oli piiloutunut ilmeisesti nuori mies, joka järjesteli laukkuaan asvaltilla istuen. Vaatteita oli liian vähän säähän nähden.
Kohtaaminen sai minut epäröimään. Miehellä eivät tainneet asiat olla ihan kunnossa, ja ehkä hän olisi avun tarpeessa. Toisaalta hän vaikutti olevan tolkuissaan ja vailla välitöntä vaaraa. Uskaltaisinko kysyä tarvitseeko hän apua? Ottaisinko samalla riskin – olinhan kuitenkin yksinäinen nainen hämärässä alikulussa? Nolottaa myöntää, mutta päätin jatkaa matkaani; varmuuden vuoksi.
Meistä moni lienee ollut vastaavassa tilanteessa. Kun kanssaihmisen hädän kohtaa yllättäen, on vaikea päättää, miten tilanteessa tulisi toimia. Näin etenkin silloin, jos hätään vaikuttaa liittyvän päihteitä tai mahdollista auttajan omaan turvallisuuteen kohdistuvaa uhkaa. Jos sekaannun asiaan, koituuko minulle siitä ikävyyksiä tai vaaraa?
Mieleeni on porautunut kerran Oulun keskustassa talvipakkasilla kohtaamani aasialaistaustainen nainen, jolla oli aivan liian vähän vaatteita ja selvästi kylmä. Hän vaikutti vaeltavan aamuvarhaisella päämäärättömästi kaupungin kaduilla – tai sitten hän oli vain piipahtanut käymään nopeasti jossain ja oli siksi niin kevyesti pukeutunut. En voinut tietää.
Ikävin kokemus vastaavasta tilanteesta on junamatka muutaman vuoden takaa. Ouluun matkalla ollut äiti piti junassa kahdelle leikki-ikäiselle lapselleen niin rajusti ja kovin sanoin kuria, että koko muu vaunu oli vaivautunut.