Haluan jatkaa 9.8. Kalevassa julkaistun mielipidekirjoitukseni synnyttämää tärkeää keskustelua riittävistä sosiaali- ja terveyspalveluista.
Hallituksen esityksessä nykyiseksi perustuslaiksi (HE 1/1998 vp) viitataan vuoden 1995 perusoikeusuudistukseen johtaneeseen hallituksen esitykseen (HE 309/1993 vp) ja eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan lausuntoon (StVL 5/1994 vp) sekä perustuslakivaliokunnan mietintöön (PeVM 25/1994 vp) sitä koskien.
Perustuslakivaliokunnan mietinnöstä käy ilmi, että perustuslaissa ihmisille turvatuissa sosiaali- ja terveyspalveluissa (19.3 §) on kyse vähimmäisturvaa laajemmasta kokonaisuudesta. Riittävät palvelut eivät näin ole mikään minimikattaus, jolla ihmiset juuri ja juuri selviävät.
Sosiaali- ja terveysvaliokunta puolestaan lausui, että "palvelujen riittävyyttä arvioitaessa voidaan lähtökohtana pitää sellaista palvelujen tasoa, joka luo jokaiselle ihmiselle edellytykset toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä".
Lausunnossa myös linjattiin sitä, mitä palveluista lailla tarkemmin säätäminen tarkoittaa: "Lailla säätäminen voi koskea sitä, millä menetelmillä julkinen valta täyttää tehtävänsä, mitä palveluja väestölle on tarjottava ottaen kuitenkin huomioon väestön tarpeet, ja muita vastaavia palvelujärjestelmää koskevia yksityiskohtaisempia määräyksiä".
Lausunnossa nimenomaisesti todetaan, että lailla tarkemmin säätäminen ei tarkoita sitä, että riittävien palvelujen vaatimuksesta voitaisiin poiketa. Vielä vähemmän siitä voidaan poiketa hyvinvointialueiden johtavien viranhaltijoiden tai poliitikkojen toteamuksella, että rahaa ei ole.
Lailla tarkemmin säätäminen mahdollistaa perusoikeuden toteuttamisen tavan valinnan. Pitää kuitenkin muistaa, että sosiaali- ja terveysvaliokunnan lausunnon mukaan riittävän palvelun käsitteeseen sisältyvät myös muun muassa palvelun korkea laatu, saatavuus ja tasapuolisuus.
Valitettavasti tasapuolisuuden vaatimusta saatetaan käyttää kiertotienä evätä tarpeen mukaiset palvelut. Tasapuolisuus perustuslain 19.3 §:n turvaamien oikeuksien suhteen tarkoittaa mielestäni 6 §:n yhdenvertaisuuden takaamista julkista valtaa käytettäessä eli sitä, että palvelutarpeet arvioidaan koulutettujen ammattilaisten toimesta, jonka seurauksena yksilölliset tilanteet ratkaistaan siten, että perustuslaillinen oikeus palveluihin toteutuu.
Samanlaiset tilanteet tulee ratkaista samalla tavalla ja erilaiset eri tavalla. Pätevyysvaatimuksien alentaminen ei tästä näkökulmasta ole perustuslaillisten oikeuksien toteutumista turvaavaa.
Lain sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä (612/2021) 8.2 §:ssä säädetään, että hyvinvointialueen on huolehdittava asukkaidensa palvelutarpeen mukaisesta sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen saatavuudesta kaikissa tilanteissa. Mielestäni tämä tarkoittaa myös nykyistä tilannetta, jossa hyvinvointialueet ovat todenneet, että rahoitus ei ole riittävä.
Harri Ojanperä
sosiaalityöntekijä, yhteiskuntatieteiden sekä kauppatieteiden maisteri, Muhos