Kuva: Jarmo Kontiainen

Olen omaksunut niin hyvän sisäisen herätyskellon, että herään aina hetkeä ennen puhelimeni pirinää. Teinivuosina ei sellaisesta ollut tietoakaan. Arkiaamuisin minut riisti unimaailmasta kello, viikonloppuisin usein imuri, keittiön yleiskone tai näin keväisin sirkkeli. Aluksi runkoon porautuva matala ääni ja terän oopperasopraanomainen vinkaisu puun katkettua kielivät siitä, että isä oli rankahommissa. Meillä Merijärvellä oli tapana todeta, että rantteella.

Sirkkeli kertoi senkin, että minunkin olisi noustava ja lähdettävä avuksi. Ei Luoja laiskoja elätä, tuumaa sananlaskukin.