Ylen artikkelissa (2.9.) kirjoitettiin teattereissa viime aikoina yleistyneestä ilmiöstä, jossa näytelmiä tehdään nopeasti juuri nyt pinnalla olevista romaaneista tai tekijöistä. Taustalla kerrottiin olevan ajatus ihmisten helpommasta houkuteltavuudesta teatterin pariin jonkun ”tutun” ja ”hyväksi havaitun” nojalla.
Myönnän, että näin kirjallisuuden suurkuluttajana ja teatteria kuluttamattomana ensimmäinen ajatukseni tämän trendi-ilmiön suhteen oli, että alkuteos pitäisi olla luettuna ensin, jotta siihen pohjautuvan näytelmän voi käydä katsomassa ja olla siitä jotakin mieltä.
Itsekään en siis ollut aivan sisäistänyt sitä, että kirjallisuus ja teatteri ovat kaksi aivan eri kulttuurimuotoa: romaaniin pohjautuva näytelmä voi olla – ja usein onkin – alkuteokseen nähden aivan erilainen. Tällöin tosin myös siltä ”tuttuudelta”, jolla ihmisiä nyt teatteriin houkutellaan, katoaa jollain tapaa merkityspohja.
Myös Oulun teatteri on lähtenyt mukaan trendiin saavuttaakseen laajempaa yleisöä. Lisäksi se on pyrkinyt lisäämään puhetta teatterista ja madaltamaan sen kokemisen kynnystä lanseeraamalla Näyttämöraadin, joka koostuu erilaisista taustoista ja eri aloilta tulevista katsojista. Aloin miettiä, miksi kynnys teatterin kuluttamisen suhteen on niin valtava. Missä vaiheessa se on sellaiseksi kasvanut? Oman kokemukseni mukaan jo aivan liian varhain.
Kävin peruskoulun ja lukion Oulun pienissä naapurikunnissa 2000- ja 2010-luvuilla. Koulun kanssa ei kertaakaan käyty tutustumassa teatteriin. Sen enempää omassa kuin kavereidenkaan perheissä ei kulutettu teatteria saati puhuttu siitä. Edes lukion äidinkielen opetuksessa teatterille ei riittänyt aikaa (vaikka varmasti se opintosuunnitelmassa mainittiinkin).
Päädyin lopulta opiskelemaan yliopistoon kulttuurintutkimusta, mutta niissäkään piireissä ei puheeksi ole noussut kuin talon oma ylioppilasteatteri. Vasta vietettyäni kulttuurialan työn parissa aikaa teatteria kuluttavien keski-ikäisten kanssa tulin todella tietoiseksi kynnyksestä, joka teatteriin liittyy: teatteri tuntuu vieraalta paitsi siksi, ettei siitä puhuta tarpeeksi, myös siksi, että sen kuluttajista puuttuvat nuoret.
Teatteria ei markkinoida nuorisolle ja nuorille aikuisille juuri mitenkään. Työelämässä olevat sentään saavat yleensä työnantajansa kautta kulttuuriseteleitä, käyvät katsomassa pikkujoulunäytöksiä tai muuta vastaavaa. Eläkeläisillä taas on aikaa sekä heille järjestettyjä tapahtumia teatterin parissa.
Mielestäni ainakin täällä pohjoisessa olisi siis tarpeen paitsi tehdä teatteria tutummaksi myös ottaa nuorempi väestö paremmin huomioon potentiaalisena yleisönä. Teatterista puhutaan ja kirjoitetaan aivan liian vähän, ja siksi sillä on edelleen jonkinlainen ”sivistyneiden keski-ikäisten huvitusten” maine. Todellisuudessa teatteri on kuitenkin tarkoitettu huvitukseksi meille kaikille niin ikään, taustaan, lukeneisuuteen kuin puoluekantaankaan katsomatta – ja siitä meitä pitäisi myös muistuttaa.
Niina Alatalo
Oulu