Ei ole uutinen, että lasten määrä Suomessa vähenee. Hätkähdyttävä on kuitenkin se vauhti, jolla ilmiö etenee. Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan viime vuonna maassa syntyi 43 320 lasta. Vuonna 2010 luku oli 60 980.
Kokonaishedelmällisyysluku on kulkenut samanlaista uraa. Vuonna 2010 se oli 1,87, viime vuonna enää 1,26. Luvulla kuvataan lapsimäärää, jonka naiset synnyttäisivät, jos syntyvyys pysyisi kyseisen vuoden tasolla.
Muutos on ollut raju myös lapsirikkaalla Pohjois-Pohjanmaalla. Vuoden 2010 hedelmällisyysluku oli 2,4, vuonna 2022 enää 1,6.
Jos nykyinen suunta jatkuu Suomessa, edessä on haamurajan rikkoutuminen, hedelmällisyysluvun putoaminen alle yhden.
Runsaat 43 000 lasta ei ehkä tunnu aivan pieneltä määrältä, mutta kun pienenevien ikäluokat naiset synnyttävät yhä vähemmän lapsia, väestön kutistuminen etenee ennennäkemätöntä vauhtia.
Helsingin Sanomat esitteli (25.3.) Väestöliiton tutkimusprofessorin Anna Rotkirchin havahduttavan laskelman. Sen mukaan viimevuotisen hedelmällisyysluvun jatkuminen johtaisi siihen, että vuonna 2093 maassa olisi enää 1,57 miljoonaa suomalaistaustaista asukasta eli henkilöä, joilla ainakin toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa.
Sinne asti on aikaa, mutta Suomi on vaikeuksissa jo aiemmin.
Meiltä ovat jo nyt loppumassa paljon puhutut käsiparit, joita esimerkiksi hoito- ja hoivatyössä tarvitaan. Yhtä lailla vähenevät päät, jotka opettavat, tutkivat ja kehittävät, ja ylipäätään veronmaksajat, jotka mahdollistavat hyvinvointipalvelujen ylläpidon.
Jokainen vastuullinen päättäjä tunnustaa, että Suomi tarvitsee lisää maahanmuuttoa. Himoittujen nuorten huippuasiantuntijoiden ohella tarvitaan myös aivan tavanomaisten töiden tekijöitä.
Hämmentävää syntyvyyden vajoamisessa on, että sen syistä ei tunnu olevan täyttä kuvaa, ei myöskään oikaisukeinoista. Anna Rotkirch toteaa HS:ssa, että perhepolitiikalla – siis lapsiperheitä tukemalla – on saatu tuloksia ainakin Virossa ja Saksassa.
Yksi häkellyttävä syy pieneneviin lapsilukuihin voi Rotkirchin mukaan olla viime vuosikymmenellä jyrkästi yleistynyt älypuhelimien ja sosiaalisen median käyttö. Se haurastuttaa parisuhteita. Asian voinee kärjistää niin, että ruutu tarjoaa kiinnostavampia elämyksiä kuin kumppani.
Lapsi ei myöskään ole Rotkirchin mukaan enää samanlainen osa aikuisen identiteettiä kuin ennen vaan enemmänkin elämän "epävarmuuspalikka".
Paljon on kiinni arvoista, eikä niiden muutos tapahdu nopeasti.
Joka tapauksessa yhteiskunnan, etenkin poliittisten päättäjien, pitää hoitaa oma osansa oli aika mikä tahansa. Lapsi ei enää tuo leipää tullessaan vaan myös kuluja. Lapsiperheiden tuen ja aseman heikentäminen käy ennen pitkää vaarallisen kalliiksi.