Oulussa keskustakirjasto Saaren Pakkalan salissa käytiin 4. helmikuuta väittely otsikolla ”Suomi on muuttunut militaristiseksi”. Väitteen puolesta argumentoivat yliopistotutkija Noora Kotilainen ja emeritusprofessori Martti Koskenniemi, vastaan professorit Teemu Tallberg ja Laura Junka-Aikio.
Tilaisuus oli ajatuksia herättävä, paikoin jopa kuohuttava. Kaleva tiivisti pääkirjoituksessaan 7. helmikuuta keskustelun pääkohdat ansiokkaasti. Monessa asiassa olin väitteen puolustajien ja opponenttien kanssa samaa mieltä. Silti jotakin jäi kaihertamaan niin, että oli pakko tarttua kynään ihan mielenrauhan vuoksi.
Väittelijät olivat yhtä mieltä siitä, että maanpuolustus ja militarismi ovat eri asioita. Niitä ei saa sotkea keskenään. Silti juuri näin mielestäni väittelyssä usein tapahtui. Onko Suomi siis muuttunut militaristiseksi? Vastaan yksiselitteisesti: ei ole. Perustelen kantani arkisilla havainnoilla.
Olen jonkun kerran käynyt militaristisessa maassa. Militarismi näkyy siellä katukuvassa: aseistetut sotilaat, valvonta, kontrolli. Jos milloin tahansa kävelen kotikuntani raitilla tai vaikkapa Oulun keskustassa, en näe sotilaita. En ainakaan sellaisia, jotka roikottavat ladattua rynnäkkökivääriä olallaan.
Toki varuskuntapaikkakunnilla näkee sotilasosastoja menossa harjoituksiin tai palaamassa niistä. Ja kahdesti vuodessa, 4. kesäkuuta ja 6. joulukuuta, sotilaat marssivat kadulla. Valapäivinä alokkaat vannovat uskollisuutensa omaistensa ympäröimänä, kuten 13. helmikuuta Oulussa.
Koskenniemen mukaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskusteluun on tullut uusi kieli. Hänen puheenvuoroista saattoi saada kuvan, että sotilaat ovat vallanneet eduskunnan ja täyttäneet päättäjien päät ”sotilaallisella hölynpölyllä”. Jotain sen tapaista termiä hän käytti. Akateemisten keskustelijoiden toivoisi kuitenkin pysyvän faktoissa, ei värikkäissä kärjistyksissä.
Kyllä, me emme enää puhu esimerkiksi yya-sopimuksesta. Emme elä enää 70–80-lukua. Elämme uudessa tuvallisuuspolitiikan ja uhka-arvioiden maailmassa, ja kielenkäyttö on sen mukaista.
Edelleen Arkadianmäellä valtaa käyttävät vapailla vaaleilla valitut kansanedustajat. He kuulevat valmistelussa asiantuntijoita – eri alojen virkamiehiä, tutkijoita, ja kyllä, myös sotilaitakin. Näin demokratia toimii.
On totta, että puolustusbudjettimme on kasvanut viime vuosina. Määrärahojen lisääminen maanpuolustukseen poliittisen tilanteen kiristyessä ei ole militarismia. Se on reagointia todellisuuteen.
Meillä poliittiset päättäjä tekevät päätökset ja Puolustusvoimat toteuttavat ne. Jos emme ole tyytyväisiä päättäjiimme, meillä on mahdollisuus vaihtaa heidät. Seuraava tilaisuus on jo runsaan vuoden kuluttua.
Koskenniemi kantoi huolta tiedustelulakien uudistuksista ja yksityisyyden suojasta. Huoli perusoikeuksista on aina aiheellinen. Mutta vähintään yhtä aiheellinen on huoli siitä, että kriittisiin järjestelmiimme tai päättäjiemme laitteisiin pääsee vieraan vallan trolli.
Minua ei suuresti järkyttäisi, jos turvallisuusviranomainen laillisin valtuuksin ja valvonnan alaisena tarkastelisi läppärini vaatimatonta sisältöä. Sen sijaan minua järkyttäisi, jos sinne uiskentelisi joku vihamielinen toimija. Tällaisten uhkien torjunta ei ole militarismia, se on puolustusta.
Militarismin merkki ei ole myöskään se, että eduskunnassa on useita evp upseereita. Sinne pääsee vain kansan äänillä. Entinen upseeri on vaaleissa samalla viivalla opettajan, sairaanhoitajan tai tutkijan kanssa.
Olen yhtä mieltä panelistien kanssa siitä, että maanpuolustus ja militarismi ovat eri asioita. Juuri siksi niitä ei pidä sekoittaa. Meillä on lailla säädetty maanpuolustus. Meillä ei ole lailla säädettyä militarismia. Sellaisiakin maita on, jopa ihan meidän naapurissamme.
Timo Ekdahl
eversti evp, Kempele