Kalevassa 5.11. oli artikkeli, jossa VR pyytää nimiehdotuksia uusille Pendolino Plus -junille, eli entisille Helsingin ja Pietarin väliä liikennöiville Allegroille. Jutussa väitettiin ettei suomalaisilla junilla ole perinteisesti ollut nimiä, mutta tämä ei pidä paikkansa.
Otetaan muutama esimerkki. Kaikki varmasti tietävät Esa Pakarisen levytyksen Lentävästä Kalakukosta. Kyseessä oli Helsingin ja Kuopion väliä liikennöinyt yöpikajuna, jonka nimi muuntui sittemmin virallisesti Kalakukoksi. Hyvä oivallus, koska onhan junan pääteasema Kuopio tunnettu nimenomaan kalakukoista.
Mutta ennen kalakukkoakin oli suomalaisille junille annettu nimiä. Jo ennen sotia Helsingistä Tampereelle liikennöinyt pikajuna tunnettiin nimellä Lentävä Tamperelainen. 90 kilometrin tuntivauhdilla se saavutti määränpäänsä reilussa kahdessa ja puolessa tunnissa, mikä oli todella nopeaa matkantekoa 1930-luvulla. Nykyään matka-aika on lyhentynyt nopeimmillaan puoleentoista tuntiin.
Sodan jälkeen junien dieselöinti pääsi vauhtiin. Paikallisliikenteeseen tulivat Dm6- sekä sittemmin Dm7-kiskobussit, jotka vähitellen alkoivat operoida koko rataverkolla. Näille junille VR järjesti nimikilpailun. Eniten ääniä sai ehdotus "Sinikko" junan sinivalkoisen värityksen takia, mutta varsin pian kyseinen junatyyppi opittiin tuntemaan lättähattuna.
Kaukoliikenteessä uusinta kalustoa edustivat harmaat ja viininpunaiset Dm4-kiitojunat, jotka operoivat reiteillä Helsinki–Turku, Helsinki–Savonlinna, Helsinki–Pori ja Helsinki–Kuopio. Vaikka niitä sanottiin kiitojuniksi, ei uudistuksen tärkeimpänä tavoitteena ollut nopeuden kasvattaminen vaan kustannusten alentaminen.
Kevyt moottorijuna oli paljon taloudellisempi käyttää, eikä sitä tarvinnut vesittää kuten höyryvetureita, mikä vei usein runsaasti aikaa väliasemilla. Dm4-kalustolla pysähtymisajat siis lyhenivät, mutta nopeampia ne eivät olleet, pikemminkin päinvastoin. Esimerkiksi perinteisen pikajunaveturin, Ukko Pekan, huippunopeus oli 115 kilometriä tunnissa, kun taas Dm4-tyyppinen moottorivaunu ylsi ainoastaan 110 kilometrin tuntinopeuteen.
Uudemmat Dm8- ja Dm9-kiitojunat olivat jo huomattavasti nopeampia, ja ne ylsivät 140 kilometrin tuntinopeuteen. Näitä oranssinvärisiä junia sanottiin porkkanoiksi, ja ne syrjäyttivät 1960- ja 1970-luvuilla vanhat Dm-neloset.
Mitä tulee junien nimeämiseen, ainakin Helsingistä Ouluun liikennöinyt porkkanajuna sai lempinimen Lohenpyrstö. Matka-ajat lyhenivät huomattavasti Dm 8- ja Dm 9-kiitojunien ansiosta, mutta kyseinen kalusto ei kuitenkaan ollut ongelmatonta. Ensinnäkin telimoottorit olivat vaikeita korjata ja huoltaa, minkä seurauksena koko kalustoa oli erittäin kallista ylläpitää.
Vuonna 1972 kiitojunat päätettiin korvata ns. erikoispikajunilla, jotka nimettiin niiden reittien mukaan. Helsinki–Oulu juna sai nimeksi Lapponia, Helsinki–Kuopio taas Savonia ja Helsinki–lmatra tunnettiin nimellä Karelia. Myöhemmin lisättiin vielä Helsinki–Jyväskylä-reitille Centria ja toinen Pohjanmaan radan EP-juna, joka sai nimekseen Polaria.
Muitakin esimerkkejä löytyy. Esimerkiksi Helsinki–Kolari-yöjuna tunnetaan nimellä Aurora Borealis Express, ja saipa jopa Kontiomäki–Taivalkoski-lättähattukin aikoinaan leikillisesti nimekseen Poronia.
Siis suomalaisilla junilla on ollut nimiä ja tulee olemaan jatkossakin. Aika näyttää mitä mahtaa tulla Lempin ja Sulon lisäksi. Odotamme mielenkiinnolla.
Juha Varjo
Oulu