Ensi vuonna tulee kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun Suomi lähetti ensimmäiset rauhanturvaajansa maailmalle. Tämä merkkipaalu ei ole vain aikajanan kohta, vaan syvällinen muistutus siitä, kuinka rauhanturvaaminen on ollut osa kansallista identiteettiä, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä kansainvälistä vastuunkantoa.
Jokainen vuosikymmen on tuonut mukanaan uudenlaisen tehtävän ja uudenlaisen kontekstin, jossa suurvaltapolitiikan aallot ovat muovanneet pienen valtion roolia.
1950-luvulla rauhanturvaaminen oli Suomen tapa astua kansainväliseen politiikkaan kylmän sodan varjossa. Se oli keino osoittaa puolueettomuutta ja rakentaa luottamusta. 1970- ja 1980-luvuilla Suomi vakiinnutti asemansa luotettavana sinikypärävaltiona, jonka sotilaat olivat läsnä Suezilla, Kyproksella ja Libanonissa.
Kylmän sodan päättyminen 1990-luvulla muutti konfliktien luonteen ja siirsi painopisteen kriisinhallintaan: Balkanin operaatioissa Suomi ei enää ollut pelkkä tarkkailija, vaan aktiivinen toimija.
2000-luvulla EU:n ja Naton kriisinhallintaoperaatiot laajensivat tehtäväkenttää Afganistanista Kosovoon, ja siviilikriisinhallinta nousi rinnalle. 2010-luvulla Venäjän toiminta ja hybridiuhat palauttivat suurvaltapolitiikan keskiöön. Vuonna 2023 Suomi liittyi Natoon, mikä siirsi painopisteen yhteiseen puolustukseen, mutta ei katkaissut rauhanturvaamisen perintöä.
Rauhanturvaamisen historia kertoo jatkuvuudesta ja muutoksesta. Jatkuvuus näkyy siinä, että Suomi on aina kantanut vastuuta kansainvälisestä vakaudesta. Muutos näkyy siinä, että tehtävät ovat laajentuneet perinteisestä aselevon valvonnasta kriisinhallintaan ja siviilikriisinhallintaan. Suurvaltapolitiikka on ollut taustalla jokaisessa vaiheessa: kylmän sodan tasapaino, Yhdysvaltain globaali rooli, EU:n strateginen kehitys ja Venäjän paluu voimapolitiikkaan.
Nato-jäsenyys tuo uuden aikakauden. Suomi ei enää ole puolueeton välittäjä, vaan osa länsimaista liittokuntaa. Tämä muuttaa roolia, mutta ei perintöä. Rauhanturvaamisen 70-vuotinen historia osoittaa, että pienellä valtiolla on kyky vaikuttaa kansainväliseen turvallisuuteen, kun se yhdistää arvot ja realismin. Nyt tuo perintö jatkuu Naton etulinjassa — osana suurvaltapolitiikan kovaa todellisuutta, mutta myös osana kansainvälisen vakauden rakentamista.
Naton vaikutukset näkyvät siinä, että Suomi on nyt osa yhteistä puolustusta, jossa turvatakuut ja liittokunnan suunnittelu tukevat kansallista turvallisuutta. Suurvaltapolitiikan paluu tekee tästä roolista entistä merkittävämmän: Venäjän toiminta Itä-Euroopassa ja globaalit jännitteet Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä määrittävät toimintaympäristöä.
EU:n yhtenäisyys puolestaan korostaa, että kriisinhallinta ja siviilivalmius ovat osa yhteistä eurooppalaista strategiaa. Kansallinen näkökulma painottaa oman puolustuksen uskottavuutta, kansainvälinen näkökulma taas vastuuta liittokunnan ja EU:n yhteisestä turvallisuudesta.
Suomi on kulkenut pitkän matkan puolueettomasta rauhanturvaajasta Naton jäseneksi. Tämä matka kertoo siitä, kuinka historia, arvot ja suurvaltapolitiikka muovaavat pienen valtion roolia — ja kuinka tuo rooli voi olla suurempi kuin sen koko antaa ymmärtää.
Nyt Nato-jäsenyyden myötä Suomi ei enää ole puolueeton välittäjä, vaan osa länsimaista liittokuntaa — mutta perintö jatkuu: suomalainen rauhanturvaaminen elää uudessa muodossa, osana yhteistä puolustusta ja kansainvälisen vakauden rakentamista.
Henry Helakorpi
rauhanturvaaja Irakissa, Afganistanissa, Bosniassa, Libanonissa ja Eritreassa, Suomen Rauhanturvaliiton (nyk. Suomen Ulkomaanoperaatioiden Veteraaniliitto ry) hallituksen jäsen 2010–2020, Oulu