Kun hyvinvointialueita valmisteltiin, olivat monet sosiaalityöntekijät positiivisella kannalla. Puhuttiin leveämmistä hartioista ja monissa kunnissa toivottiin, että alueet toisivat uusia kollegoja ja osaamista. Sen sijaan saatiin supistamista, säästämistä ja mikromanageerausta, joka vaikuttaa valtavasti päivittäiseen työhön.
Pohteen delegointisäännöllä yleisesti myönnettävien palveluiden, kuten esimerkiksi perhetyön tai tukiperheen, hankintaoikeus on nostettu vastuuyksikköpäällikkötasolle. Muilla hyvinvointialueilla sosiaalityöntekijät saavat myöntää näitä tavanomaisia palveluja omalla päätöksellään. Tämä on loogista, sillä etenkin lastensuojelussa sosiaalityöntekijän virkavastuu on todellinen, ja virkarikosepäily voi johtaa käräjille saakka. Palveluja myöntämällä varmistetaan lapsen ja perheen hyvinvointi.
Palveluiden hankintaan tarvittavan päätöksentekotason nostaminen on aiheuttanut sen, että sosiaalityöntekijä ei voi itse hankkia palvelua, jota arvioi perheen tarvitsevan. Osa ostopalveluista on vietävä asiakasohjausryhmään, joka koostuu vastuuyksikkö- ja vastuualuepäälliköistä. He arvioivat sosiaalityöntekijän esityksen perusteella perhettä tapaamatta, onko palvelulle tarvetta.
Tämä on vastoin lastensuojelulain henkeä, jonka mukaan sosiaalityöntekijä (5 vuoden yliopistokoulutuksen käynyt asiantuntija) on vastuussa lapsesta ja hänelle myönnettävistä palveluista.
Asiakasohjausta perustellaan hankintalailla, mutta aina edes sosiaalityöntekijän palveluntuottajilta pyytämät kolme tarjousta ja perustelut eivät riitä siihen, että palvelu hankittaisiin. Ohjeistukset tuntuvat muuttuvan jatkuvasti, ja sosiaalityöntekijöiden tehtäväksi on tullut paljon hankintaan liittyvää byrokratiaa, joka vie aikaa asiakastyöltä.
Jos sosiaalityöntekijän työtä verrattaisiin lääkärin työhön, tarkoittaisi tällainen valtaoikeuksien vieminen sitä, että lääkärin pitäisi ennen jokaista buranareseptin kirjoittamista tai lähetettä viedä asia ylempien viranhaltijoiden punnittavaksi. Kuitenkin tiedämme, että pelkkä lääkärin tai sosiaalityöntekijän tapaaminen ei yleensä riitä potilaan tai asiakkaan tilanteen parantumiseen, vaan tarvitaan lääkettä, eli sosiaalityössä palveluja auttamaan muutoksessa.
Hankintaprosessi hidastaa sosiaalityöntekijän työtä ja siirtää etenkin lapsiperheiden palveluissa palveluiden aloittamista viikoilla. Tilanne turhauttaa sekä sosiaalityöntekijöitä että palveluntuottajia, joiden on pidettävä työntekijöitä ”varauksessa” odottamassa, että palvelulla saadaan siunaus ylemmältä taholta. Prosessi myös lisää turhaa kirjallista työtä, kun hankinnoista on tehtävä esitys aso-ryhmälle.
Sosiaalityöntekijöistä on pulaa koko maassa. Työ on raskasta ilman tällaista turhaa byrokratiaakin, ja eettisen stressin vuoksi moni miettii työpaikan ja jopa alan vaihtoa.
Ratkaisuja on jo tehtykin: Pohteen alueella on kaksi tiimiä käytännössä vailla työntekijöitä. Se tarkoittaa, että asiakkaat siirretään muille alueille, joissa työntekijöillä on jo omat asiakkaat. Vaarana on, että asiakasmäärät eivät pysy lain rajoissa ja jäljellä olevat työntekijät uupuvat. Kun maisterikoulutetuille ihmisille on tarjolla muitakin töitä, kuka jaksaa jäädä ”etulinjaan” oman hyvinvointinsa kustannuksella?
Senni Laine
sosiaalityöntekijä YTM
Oulu