Peruskoulun oppimäärässä on oppiaineen mentävä aukko. Siinä missä kuvataiteet ja musiikki kuuluvat jo alakoululaisten lukujärjestyksiin, sanataidetta ei ole mahdollista opiskella peruskoulussa yksittäisten koulujen valinnaisia kursseja lukuun ottamatta.
Taito- ja taitoaineet sisältyvät opetussuunnitelmaan syystä. Vaikka niiden arvoa ei voida mitata tehokkuuden tai tuottavuuden mittareilla, on niillä arvokas tehtävä oppilaiden itseilmaisun vahvistamisessa ja heidän tutustuttamisessaan yhteiseen kulttuuriperintöön. Lisäksi ne tarjoavat onnistumisen kokemuksia ja yhteisöllisyyttä luovan tekemisen äärellä.
Vaikka kaunokirjallisuus on merkittävässä roolissa peruskoulujen opetuksessa, siihen syvennytään kokijan, ei tekijän roolissa. Muissa taideaineissa käytäntö seuraa teoriaa luontevasti. Musiikin teorian lisäksi tunneilla soitetaan instrumentteja, ja kuvataiteessa värioppia opiskellaan maalaamalla väriympyrä.
Kirjallisuuden opetus kuitenkin jämähtää teoriaan: opetuksessa ei synny luonnollista toimijuuden jatkumoa, jossa oppilas asettuisi itse osaksi taidemuotoa omien teostensa kautta. Pahimmassa tapauksessa kirjallisuus näyttäytyy jähmeänä instituutiona, jossa ei ole paikkaa kokeilulle ja oppimiselle.
Luova kirjoittaminen voisi oppiaineena paikata sen aukon, joka jää teoria- ja analyysipainotteisen kirjallisuuden opiskelun ja muiden taideaineiden väliin – ainerajojen ylittämiseen kannustavassa nykykoulussa se toki olisi mahdollista integroida myös äidinkielen ja kirjallisuuden opetukseen.
Korkeakouluissa luova kirjoittaminen on vähitellen saamassa ansaitsemaansa arvostusta.