Sain hiljattain kutsun Pohjois-Pohjanmaan Perhehoitajien yhdistyksen 40-vuotisjuhlaan, jossa pidin kokemusasiantuntijan puheenvuoron. Puheenvuorossani palasin aikaan, jolloin perhehoito oli tärkeä osa vammaispalveluna kotiimme järjestettyä palveluasumista. Työikäisenä palveluntarvitsijana asiakkuuteni vaati perhehoitajiltani erityistä sitoutumista ja ennakkoluulottomuutta, mutta tällä huolenpidon vastuun jakamisella oli valtava merkitys.
Perhehoidossa kuntoutumisen elementit voitiin rakentaa mahdollisimman yhdenmukaisiksi oman kotiarkeni kanssa. Erityisen tärkeää oli myös se, että mieluinen perhehoitopaikka pysyi samana. Tämänkaltaista jatkuvuutta eivät laitosjaksot olisi voineet tarjota.
Jatkuvuus luo turvallisuutta. Turvallisuuden kokeminen on ihmisen emotionaalinen ja biologinen perustarve, joka kytkeytyy kiinteästi autonomisen hermoston reaktioihin sekä käyttäytymisen ja toimintakyvyn säätelyyn. Turvallisuuden kokeminen ei siis ole vain henkistä pääomaa, joka koetaan hyvinvointina, vaan se on kuntoutumista ja elämänlaatua voimakkaasti edistävä, konkreettinen elementti.
Perhehoidossa asiakkaat ja perhehoitajat asuvat ja askaroivat saman katon alla ja aterioivat yhteisessä ruokapöydässä. Jatkuva läsnäolo tarjoaa asiakkaalle luontevan ja turvallisen väylän osallistumiseen, tukeen ja ohjaukseen sekä mahdollisuuden virkistymiseen ja uusien kuntoutumiselementtien löytämiseen.
Perhehoito on erittäin kustannustehokas matalan kynnyksen joustava kuntoutumisen, asumisen ja huolenpidon muoto. Hoitajan tai hoidettavan kotona tapahtuvana se ei vaadi maksajataholta toimitilainvestointeja. Perhehoitoa voidaan tarjota osavuorokautisesta kertaluontoisesta pistäytymisestä pysyvään asumiseen saakka. Perhehoitajien koulutusta lisäämällä ja kohdentamalla sekä työ- ja elämänkokemusta hyödyntämällä voidaan saada osaavia perhehoitajia laajasti eri asiakasryhmille.
Perhehoitoon pitäisi voida lähettää kaiken ikäisiä asiakkaita joustavasti myös ilman aiempaa asiakkuutta mihinkään palveluun. Esimerkiksi sairaalasta, terveyskeskuksen vastaanotoilta, koulu-, opiskelu- ja työterveyshuollosta, äitiys- ja lastenneuvolasta, kotihoidosta, vammais- ja sosiaalipalveluista, kuntoutus- ja majoitusyksiköistä, rikosseuraamuslaitoksen, poliisin tai muun viranomaisen suosituksesta. Myös itsemaksavilla asiakkailla tulisi olla mahdollisuus perhehoitoon, sillä jokainen omia varojaan käyttävä on niiltä osin pois hyvinvointialueen kustannustaakasta.
Perhehoidon tarjoaminen vähentää epätarkoituksenmukaisia käyntejä lääkärivastaanotoilla sekä edistää sairaalapaikkojen ja muun vaativamman palvelun riittävyyttä heille, jotka niitä ensisijaisesti tarvitsevat.
On tärkeää, että perhehoidon mahdollisuudet ymmärretään ja perhehoitajan ainutlaatuisen työn kannustavuus toteutuu. Vain siten voidaan saada vaikuttavuudeltaan erinomainen vaihtoehto täysimääräisenä hyvinvointialueen palvelupalettiin.
Anni Palokangas
Muhos