Mitä jos ruoantuonti ulkomailta loppuisi? Mitä jos jouduttaisiin pärjäämään omillaan, tai jopa sotatilanteessa?
Olen usein miettinyt miten selviäisin, jos kaikki pitäisi tuottaa itse. Pellon kunnan Juoksengin kylän Ratasjärvellä minulla on paikka, jossa voisin lämmittää puilla, hakea veden lähteestä ja rakentaa ulkohuussin. Mutta miten tuottaisin ruokaa itselleni ja läheisilleni lyhyen kasvukauden aikana?
Peruna, porkkana ja muut juurekset onnistuisivat varmasti, ja hyvänä kesänä ehkä ohra. Mutta nälkä silti uhkaisi, kasviproteiinin riittävä tuottaminen olisi vaikeaa. Riistaa, kalaa ja marjoja löytyisi, mutta ruoan säilyvyys talven yli olisi iso haaste.
Pohjoisen maaseudulla liikkuessani harmittaa, miten maatalous on hiipunut. Moni vaivalla raivattu pelto kasvaa pajukkoa, lehmä on harvinainen näky ja sioista, lampaista tai kanoista ei juuri puhuta. Yhden sukupolven aikana on tapahtunut valtava muutos.
Lapsena kuljin Juoksengissa postia jakavan isoisäni kyydissä ja näin elinvoimaista maaseutua, jota ihastelen mielessäni yhä. Kun luen jälleenrakennusajan kuvauksia, en voi olla ihmettelemättä, miten isovanhempamme rakensivat perustan hyvinvoinnillemme.
Löysin hiljattain professori Aila Vanhatalon ja dosentti Jarmo Jugan kirjoituksen (Helsingin Sanomat, lokakuu 2019), joka pysäytti minut. He muistuttivat, että Suomen lyhyen kasvukauden vuoksi leipäviljaa ei juuri saada aikaan pohjoisessa, mutta koko maa soveltuu erinomaisesti nurmiviljelyyn ja siihen perustuvaan lypsykarjatalouteen.
Lehmän erityinen vahvuus on siinä, että se muuntaa ihmiselle syömäkelvottoman nurmen ravitsevaksi maidoksi ja lihaksi, ja ruoka säilyy karjassa myös kasvukauden ulkopuolella. Sama pätee kanoihin, sikoihin ja muihin kotieläimiin.
Koronapandemia muistutti, kuinka haavoittuva yhteiskuntamme on. Nyt, kun naapurissamme käydään sotaa ja maailmaa koettelevat kriisit seuraavat toisiaan, tuntuu entistä huolestuttavammalta, että maatalous ja karjatalous hupenevat. Se ei ole vain menneen maailman haikeaa muistelua, se heikentää koko maamme huoltovarmuutta.
Evakkomatkoilta palaavat sukupolvet tiesivät, että karja oli elinehto: sen mukana kulki ruoka ja toimeentulo. Kun lehmät saatiin takaisin kotitiloille, elämä jatkui.
En halua kiistää ilmastonmuutosta enkä väheksyä sen torjuntaa. Maatalouden päästöjä täytyy vähentää, ja viljelijät tekevät hyvää työtä sen eteen. En myöskään moiti kasvissyöjiä tai vegaaneja, arvostan heidän pyrkimystään tehdä maailmasta parempi paikka.
Mutta näiden ajatusten valossa syön karjalanpaistini ja juon lasillisen maitoa hyvällä omallatunnolla. Arvostan maatalousyrittäjiä, jotka pitävät huolta siitä, että meillä on ruokaa myös kriisin keskellä. Nurmiviljelyllä ja karjataloudella on tärkeä tehtävä pohjoisen ruoantuotannon turvaamisessa myös tulevaisuudessa.
Aki Keisu
Liminka