Oulujoki ei enää elä luonnon rytmissä, vaan sähkömarkkinoiden ehdoilla. Vedenpinta nousee ja laskee nopeasti, rannat katoavat ja ilmestyvät, laiturit jäävät milloin kuiville, milloin veden alle. Tämä ei ole poikkeus vaan pysyvä tila. Silti tätä kutsutaan edelleen yhteiseksi hyödyksi. Kysyn suoraan: kenen hyöty?
Oulujoessa on noin tusina vesivoimalaitoksia, joiden vuosituotanto on noin 2,3–3,2 terawattituntia riippuen sääolosuhteista. Tämä tarkoittaa arviolta 130–180 miljoonan euron vuosittaista liikevaihtoa, riippuen sähkön markkinahinnasta ja tuotannon ajoittumisesta.
Kyse ei ole pienestä paikallisesta infrastruktuurista, vaan merkittävästä osasta Suomen säätövoimaa. Mutta paikallinen ihminen ei ole mukana tässä arvossa. Rannalla asuva ei voi ennakoida arkeaan. Vedenpinnan vaihtelut vaikuttavat kiinteistöihin, rantoihin ja niiden käyttöön – pysyvästi ja toistuvasti. Silti korvausjärjestelmä on käytännössä olematon.
Tuulivoimassa maanomistajille maksetaan tyypillisesti 2–4 prosenttia tuotannon liikevaihdosta. Jos sama periaate sovellettaisiin Oulujokeen, puhutaan noin 5–7 miljoonan euron vuosikorvauksesta. Jaettuna esimerkiksi 2 000 rannanomistajalle tämä olisi suuruusluokaltaan noin 2 500–3 500 euroa vuodessa per kiinteistö. Tämä ei poistaisi haittaa, mutta tekisi siitä reilumman.
Oulujoen varressa ei ole äänekkäitä julkkisomistajia tai näkyviä vallankäyttäjiä. On hajautunut joukko ihmisiä, joiden arkea säätelee vedenkorkeus ja sähkömarkkina. Kun haitta on hajautettu ja hiljainen, se ei näy päätöksissä – eikä synnytä painetta muutokseen.
Silti järjestelmä on muuttunut. Ennakkopäätös velvoittaa: Säännöstelyhaitta on jatkuva.
"Kemijärven säännöstelyä koskeva pitkä oikeusprosessi (Vesiylioikeus 1991) on selkeä ennakkotapaus, jota Oulujoen ranta-asukkaiden ei pidä unohtaa. Tuolloin Kemijoki Oy velvoitettiin maksamaan merkittäviä vuosittaisia korvauksia säännöstelyn aiheuttamista haitoista.
Olennaista päätöksessä oli, että korvaukset määrättiin maksettavaksi jatkuvina ja takautuvasti vuodesta 1972 alkaen. Oikeus totesi, ettei kymmeniä vuosia jatkuvaa rantojen syöpymistä ja virkistyskäytön estymistä voida kuitata yhdellä kertakorvauksella. Myös tuore KHO:2024:126 vahvistaa, että lupamääräyksiä on voitava tarkistaa, kun säännöstelyn vaikutukset muuttuvat.
Jos energiayhtiöt takovat ennätystuloksia sähkön hintapiikkejä hyödyntävällä säätövoimalla, on kohtuullista, että tästä 'pumppauksesta' maksetaan jatkuva korvaus niille 2 000 kiinteistön omistajalle, joiden rannat ja omaisuuden arvo murenevat yhtiöiden voiton tieltä."
Olen ollut mukana vesioikeusprosessissa Oulun Energian kanssa. Hävisin oikeudessa, mutta ennen lopullista päätöstä yhtiö toteutti käytännössä kaikki vaaditut korjaustoimet. Se kertoo jotain olennaista: muutos on mahdollinen, kun asia nostetaan esiin ja sitä perustellaan riittävän vahvasti.
Ongelmana ei ole vesivoima. Ongelmana on se, että järjestelmä kohtelee paikallista haittaa edelleen kuin se olisi kertaluonteinen, vaikka se on jatkuvaa.
Jos joki tuottaa satojen miljoonien arvon yhteiskunnalle laajasti ymmärrettynä (energia, huoltovarmuus ja markkinahyöty), on silti kohtuullista kysyä: miksi paikallinen osuus jää lähes nollaan? Tämä ei ole ympäristökysymys. Tämä on kysymys siitä, kuka saa arvon ja kuka kantaa seuraukset.
Oulujoki tuottaa edelleen. On aika päättää, kenelle. On rohkaisevaa, että maakunnan johto on herännyt puolustamaan asukkaidensa omaisuuden suojaa tässä historiallisessa epäkohdassa.
(Kirjoituksessa esitetyt luvut ovat suuntaa antavia arvioita ja perustuvat julkisiin lähteisiin sekä kirjoittajan tekemiin laskelmiin. Tekstin laadinnassa on hyödynnetty tekoälyä.)
Risto Kaski
rannanomistaja Oulujoella, kansainvälisen liiketoiminnan ammattilainen, Oulu