Näinä päivinä on nähty uutiskuvia yliopistojen ja korkeakoulujen auloista, jonne opiskelijat ovat rattoisasti leiriytyneet osoittaakseen mieltään maan hallitukselle. Heitä riistetään, kun hallitus tekee heidän kustannuksellaan tulonsiirtoja rikkaille.
Mitä tulonsiirtoja? Pienentää avustuksia, ei heidän ansaitsemiaan tuloja. Ei riitä, että Suomessa suomalaiset opiskelijat saavat opiskella maksutta, saavat opintotukea, asumistukea, edullista ruokaa, maksutonta terveydenhoitoa, monenlaisia alennuksia ja suorittaessaan tutkintonsa määräajassa vielä helpotusta opintolainasta.
Tämä kaikki ei riitä, kun pitäisi vielä opiskella sen verran, että paperit saatuaan pystyisi ruveta opettelemaan oikeaa työtäkin. Tuosta viimeksi mainitusta vaatimuksesta en kuitenkaan ole kuullut sanaakaan viime aikoina. Pyrittäneenkö tuohon edes oppilaitoksissa? Se epäilys tuli mieleen kuultuani rehtorien tukevan vaatimuksia.
Muuankin rehtori iloitsi opiskelijoiden aktivoitumisesta: hienoa, että nuoret osaavat vaatia itselleen etuisuuksia! Sitä vartenko me tämän hienon ja opiskelijoille maailman parhaita etuja tarjoavan koulutusjärjestelmän olemme luoneet, että opiskelijat oppisivat esittämään vaatimuksia yhteiskunnalle?
Missä ovat ylevät tavoitteet ammattinsa osaavista, korkean työmoraalin omaavista kansalaisista, jopa huippuammattilaisista? Missä on halu kehittää itseään, velvollisuudentunto maksaa joskus takaisin yhteiskunnalta saatu panostus? Mikä taho tätä yhteiskuntaa ylläpitää, jos oppilaitoksissa opitaan vain saamaan, ei antamaan?
Kun pääsin ylioppilaaksi vuonna 1964, julkaistiin sen vuoden ylioppilaista kuvakirjaa Spes patriae. Ei taida ilmestyä enää ja lieneekö syytäkään? Erittäin ilahduttavaa oli kuitenkin lukea (Kaleva 27.9./Lukijalta) opiskelija Tiina Taka-Eilolan kirjoitus Opiskelija – sittenkin hyväosainen? Vielä on niitäkin opiskelijoita, jotka ymmärtävät vastuunsa itsestään ja yhteiskunnasta.
Elna Stjerna
kansalainen, Oulu