Alkavalla viikolla tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun tankit vyöryivät Moskovan kaduilla osana Neuvostoliiton lopulliseen luhistumiseen johtanutta, epäonnistunutta vallankaappausyritystä. Muutaman päivän ajan maailman katseet keskittyivät kuolinkorinoissaan kamppailevaan Neuvostoliittoon, ja monin paikoin – ei vähiten Suomessa – pelättiin, mitä tuleman pitää.
Itse olin tuolloin lukiolainen enkä erityisen valveutunut yhteiskunnallisesti. Maailman suurtapahtumia lähempänä sydäntä olivat nuoren arkeen liittyneet pienet ja suuret asiat: koulu, kaverit ja kasvukivut.
Tuohon aikaan lapset ja nuoret olivat nykyistä paremmin suojassa maailman melskeiltä, koska informaatiotulva, johon heillä oli pääsy, oli vain pieni noro nykyisestä. Ei ollut internetiä tai somea, Suomen antennitaajuuksilla toimi kolme televisiokanavaa, ja radiotoimintakin oli paljon nykyistä suppeampaa. Tärkeä tietolähde olivat sanomalehdet, mutta nuoriso ei tuolloinkaan ollut niiden suurkuluttajia.
Sodat, terrori-iskut, konfliktit ja väkivaltaisuudet eivät vyöryneet silmille monikanavaisesti, kuten ne nykyisin tekevät.
Siitä huolimatta muistan jännittyneen tunnelman ja aikuisten kiristyneet ilmeet. Tapahtumia Moskovassa seurattiin tarkoin, ja etenkin neuvostosotilaiden tekemä Tallinnan televisiotornin valtaus muutamaa tuntia Viron itsenäisyysjulistuksen jälkeen kuohutti mieliä. Voisiko jotain tapahtua myös Suomelle? Ison naapurin levottomuus tietää yleensä epävarmoja aikoja.
Vanhoillisten tekemä vallankaappausyritys päättyi uudistusmielisten voittoon keulahahmonaan sittemmin Venäjän presidentiksi noussut Boris Jeltsin. Keskeistä lienee ollut se, ettei armeija suostunut ampumaan aseettomia mielenosoittajia, jotka nousivat vastustamaan kaappaajia.