Meillä on kerran vuodessa äitienpäivä ja isänpäivä, jopa lasten oikeuksien päivä. Mitäpä jos nämä muutettaisiin niin, että joka ikinen päivä olisi lasten ja nuorten päivä sekä vanhemmuuden päivä.
Meillä ollaan huolissaan syntyvyyden vähenemisestä. Yhtä huolissaan pitäisi olla lasten ja nuorten hyvinvoinnin rajusta laskusta. Kun katson menoa nyt ja vertaan vuosikymmeniä taaksepäin, oli tilanne monilta osin parempi.
Miksi pitää mennä asioissa trendikärki edellä? Isot kaupungit seuraavat toistensa mallia, esimerkkeinä tiivis rakentaminen ja isot koulukampukset. Samalla pienet kyläkoulut ja viihtyisät leikkipihat häviävät, missä lapsi saisi olla aidosti lapsi.
Samalla kun lasten kännykkäkulttuuri on aikaistunut varhaiskasvatusikäisiin, on huomattu erilaisten neuropsykologisten oireiden voimakas kasvu. Tähän kehityskaareen sitten trendikäs villitys on rakentaa isompia kouluja ja niihin seinättömiä luokkia, ja olosuhteisiin nähden aivan liian isoja ryhmäkokoja.
Seuraavaksi ihmetellään, miksi kouluissa on levotonta, kiusaamista ja väkivaltaa, ja miksi koulu ei tee mitään? Näiltä ei voida välttyä, koska kukaan ei sitä huomaa ja turvallisuuden tunne on poissa. Harva aikuisistakaan voisi olla keskittynyt oppimiseen tämänkaltaisessa ympäristössä.
Sitten tulee koulupudokkaiksi kutsuttuja oppilaita, jotka eivät joko halua mennä kouluun tai heitä ahdistaa. Syitä etsitään toisista oppilaista tai koulun henkilökunnasta. Kouluihin lisätään erityistä tukea vaativia resursseja ja erilaisia työryhmiä pohtimaan tilannetta. Koulupudokkaiden määrä lisääntyy kaiken aikaa, ja koulun henkilökunnan työmäärä lisääntyy.
Kustannustehokkaampaa ja inhimillisempää olisi miettiä paluuta väljempään rakentamiseen, monipuoliseen kaavoittamiseen, pienempien koulujen rakentamiseen viihtyisine välituntipihoineen.
Perheen ja arjen merkitys ja tärkeys on unohdettu. Lapsiperheissä lapsen edun tulee olla aina ensisijaista. Perheen aikuisten tulee luoda turvallinen kasvuympäristö lapselle. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka on aidosti kiinnostunut siitä mitä lapselle kuuluu, miten koulussa ja kavereiden kanssa menee.
Avoin keskustelusuhde lapsen kanssa auttaa vanhempaa ymmärtämään paremmin lapsen mielensisäisiä teemoja. Lapset ja nuoret kapinoivat ja testaavat välillä rajoja, silti aikuisen tehtävä on luoda lapsen ikätasolle sopivat turvalliset rajat.
Tällä hetkellä tuntuu, että monet vanhemmat elävät omassa kuplassaan, ja lapset omassaan. Kun puhutaan ikääntyneiden yksinäisyydestä, se on totta. Väitän, että tämän päivän moni nuori kokee samoin yksinäisyyttä ja on vailla riittävästi kuuntelevaa aikuista, osaksi kännykkäkulttuurin sumentavassa arjessa.
Näyttää siltä, että olemme ulkoistaneet kasvatusvastuun esimerkiksi somelle, medialle, kouluille, lastensuojelulle, hoitotahoille –kaikkialle muualle, paitsi vanhemmille itselleen.
Kuuntelemalla, keskustelemalla, aidosti läsnä olemalla ja yhdessä tekemällä sekä sopivasti harrastamalla lasta liikaa kuormittamatta, lisäämme lastemme hyvinvointia oleellisesti.
Lapsen etu on, että hänellä on vastuunsa kantavat aikuiset ympärillään.
Merja Rasinkangas
koulupoliisi, Oulu