– Se oli yhtä itkua ja raastavaa ikävää.
Näin kuvailee kempeleläinen Marja-Liisa Karvola kevättä 2020, jolloin hänen muistisairas puolisonsa siirtyi kotoa pitkäaikaishoitoon hoivakotiin.
– Sinä iltana, kun ensimmäistä kertaa laitoin yksin nukkumaan, kävi jopa sellainen ajatus mielessä, että kuolemakin olisi ollut helpompaa, kuin että elävä ihminen riistetään viereltä. Nämä tunteet kumpusivat tilanteen epävarmuudesta ja tiedon puutteesta, vuodesta 2015 virallisesti miehensä omaishoitajana toiminut Karvola muistelee.
Hän kuvailee omaishoitajuuden päättymistä tunteiden vuoristoradaksi, johon liittyi paitsi surua ja huolta läheisen hoivakodissa pärjäämisestä, myös häpeää siitä, että omat voimat loppuivat.
– Vaikka olin ollut ihan äärirajoilla ja ulkopuolisetkin olivat sen huomanneet, silti mietin, olisinko pystynyt ja jaksanut vähän vielä pidemmälle.
Nyt, puolitoista vuotta myöhemmin, Karvola on vakuuttunut siitä, että päätös oli oikea eikä sitä tehty hetkeäkään liian aikaisin.
– Omaishoitajille, jotka kamppailevat näiden isojen kysymysten kanssa, sanoisin, että päätöstä ei kannata vitkutella liian pitkään.
Kun Karvola lopulta teki päätöksen miehensä hoivakotiin siirtämisestä, kaikki tapahtui alle kuukaudessa.
– Arki muuttui aivan totaalisesti. Muutokseen liittyi myös helpotuksen tunteita. Elämäni oli ollut kuin suppilo, joka oli kaventunut kaventumistaan. Loppuvaiheessa elämääni ei mahtunut enää mitään muuta kuin omaishoitajuus. Omille tarpeille ja tunteille ei ollut enää tilaa.
Kipeä mutta oikea päätös
Myös oulunsalolainen Erkki Partanen saatteli vastikään muistisairaan vaimonsa pitkäaikaishoitoon. Miehen silmäkulma kostuu edelleen vuodentakaista suurta elämänmuutosta muistellessa.
– Jo vuonna 2013 aloin huomaamaan pienistä asioista arjessa, että kaikki ei ole kunnossa. Pyykinpesu ei tahtonut onnistua ja ruokaa tehdessä vaimoni alkoi kysellä, mitäs tähän pantiinkaan, Partanen muistelee.
Vuosien saatossa muistisairaus eteni ja arki hankaloitui. Virallisen diagnoosin Partasen vaimo sai pari vuotta ensioireiden jälkeen ja vuosi diagnoosista Partanen sai virallisen omaishoitajastatuksen.
Omaishoitajuudesta luopuminen ja vaimon pitkäaikaishoitoon siirtyminen tuli lopulta ajankohtaiseksi Partasen sairastuttua itse.
– Lapsilta tuli tuossa vaiheessa sellaista viestiä, että aika muutokselle on kypsä.
Päätös oli kipeä, mutta vuoden jälkeen myös Partanen näkee sen olleen ainoa oikea ratkaisu.
– Ymmärsin vasta jälkikäteen, kuinka väsynyt olin, ja kuinka vähillä unilla olin sinnitellyt.
Marja-Liisa Karvola ja Erkki Partanen muistuttavat jaksamisen äärirajoilla pinnisteleviä omaishoitajia puhumaan avoimesti tilanteesta ulkopuolisen kanssa.
– Ihminen on sopeutuvainen ja sokeutuu helposti oman tilanteen mahdottomuudelle. Yksin näiden asioiden kanssa ei kannata jäädä.
Sekä Karvola että Partanen kertovat saaneensa arvokasta tukea niin muutosprosessissa kuin sen jälkeenkin Oulun seudun omaishoitajat ry:stä. Yhdistys tarjoaa tietoa, tukea ja monenlaista toimintaa Oulun seudulla asuville ihmisille, jotka pitävät huolta läheisistään.
– Olemme molemmat edelleen aktiivisesti yhdistyksen toiminnassa mukana.
Läheisestä ei tarvitse luopua
Karvola ja Partanen tähdentävät, että vaikka päätös omaisen muuttamisesta pitkäaikaishoitoon on suuri ja voi tuntua lohduttoman lopulliselta, ei se silti tarkoita läheisestä luopumista – päin vastoin.
– Kun itse voi hyvin, yhteinen aikakin on laadukkaampaa ja mielekkäämpää kummallekin osapuolelle, Karvola sanoo.
Hän kertoo juhlineensa vastikään miehensä kanssa 56-vuotishääpäivää kahvittelun ja ulkoilun merkeissä.
Myös Erkki Partanen innostuu kertomaan kotona yhdessä koko perheen kanssa vietetystä lämminhenkisestä äitienpäivästä.
– Juhlat olivat mukavat, vaikka vaimoni ei enää tunnistanutkaan kotia. Hoivakotiin palatessaan hän hurrasi ja taputti käsiään. Se toi lopullisen varmistuksen sille, että hän on nyt oikeassa paikassa ja on sopeutunut uuteen elämänvaiheeseen.
Noin yhdeksänsataa oululaista yli 65-vuotiasta toimii omaishoitajana, valtaosa omalle puolisolleen. Heistä vuosittain noin kolmenkymmenenviiden omaishoitajuus päättyy hoidettavan siirtyessä kotoa pitkäaikaishoitoon.
– Jokainen näistä tarinoista on erilainen, ja samaan aikaan jokainen omaishoitaja käy muutostilanteessa läpi samanlaisia isoja kysymyksiä ja tunteiden myllerrystä, Kaisa Hartikka ja Teija Viitajylhä Oulun seudun omaishoitajista kertovat.
Hartikka ja Viitajylhä työskentelevät Tukena muutoksessa -hankkeessa ja saivat vastikään valmiiksi Omaishoitajan polku muutostilanteessa -oppaan, joka auttaa ikääntyneitä omaishoitajia suuren elämänmuutoksen äärellä.
– Yksien kansien väliin on koottu paitsi tietoa, myös tukea muutostilanteeseen. Kentältä on tullut sellaista viestiä, että tälle on todella suuri tilaus. Tähän saakka kaikki tämä tieto on ollut hajallaan, eikä sen etsimiseen ole suuressa elämänmuutoksessa välttämättä voimia.
Oppaan nettiversio julkistettiin parhaillaan vietettävällä valtakunnallisella omaishoitajien viikolla. Se löytyy osoitteesta www.osol.fi/omaishoitajanpolku.
Painetun Omaishoitajan polku muutostilanteessa -oppaan saa käsiinsä Oulun seudun omaishoitokeskus Ommaiskortteerista joulukuusta lähtien.