Toimin muistisairaan puolisoni omaishoitajana. Hänen sairautensa diagnosoitiin vuonna 2017.
Ensimmäisinä vuosina sairaus eteni hitaasti ja pystyimme elämään suhteellisen normaalia elämää. Nyt muistisairaus on edennyt niin pitkälle, ettei puolisoni tunne enää minua, muita perheenjäseniä, saati kotia tai ympäristöään. Häntä täytyy avustaa kaikissa arjen toiminnoissa.
Kotona hoitaminen on mahdotonta: puolisoni on karkaamassa kotoa kymmeniä kertoja päivässä aikomuksenaan päästä lapsuudenkotiinsa. Kaikissa näissä hetkissä häntä on pidäteltävä, ja estämisessä syntyy väistämättä vaikeita tilanteita muistisairaan muuttuessa aggressiiviseksi.
Viimeisin karkaaminen tapahtui pari päivää sitten. Puolisoni oli kadonnut kotoa varhain aamulla päällään ainoastaan alusvaatteet, kenkä toisessa jalassaan. Löysin puolisoni ulkoa kylmettyneenä, pakkasta oli -10 C. Tapahtuma sattui, koska minä omaishoitajana olin nukahtanut sairastuttuani koronaan.
Omaishoitaja ei tunne sanaa sairausloma, hän tekee kolmivuorotyötä. Sanonta ”kotini on linnani” on enemmän kuin totta kohdallani. Kotiovissamme on hälytykset, myös päivittäin rakentelemani monenlaiset esteet ovien edessä yrittävät hoitaa turvallisuuden virkaa.
Kotitilanne on täydellisen kaoottinen, mutta siitä huolimatta kiireellinen hoitopaikka on kiven takana. Hyvinvointialueen aloitettua toimintansa on palvelujen saatavuus heikentynyt huomattavasti. Pohteen sivuilta on todella haastavaa löytää yhteystietoja, jotta pääsisi irti tästä erittäin raskaasta oravanpyörästä, koska oma jaksaminen hoitamisen suhteen on tullut tiensä päähän.
Mikäli palveluviidakosta on löytänyt henkilön jolle soittaa, niin useimmiten tieto langan toisesta päästä on, ettei asia kuulu hänelle, vaan sitä hoitaa toinen henkilö. Yhden tällaisen soittorumban jälkeen puolisoni asiaa hoiti viikon aikana peräti kuusi eri ammattilaista. On hyvä kysyä, miksi palveluviidakko on tehty niin vaikeaksi, ettei palvelut kohtaa, kun apua todellakin tarvitaan? On myös resurssien tuhlaamista luukuttaa väsyneitä asiakkaita ja tehdä päällekkäistä työtä.
Meidän tapauksessamme on onni, että muistisairaalla puolisollani on ollut koko sairauden ajan sama lääkäri ja muistihoitaja, joihin on saanut aina tarvittaessa yhteyden. Lohduttavaa on, että ainakin joillakin tahoilla kohtaaminen, empatia ja inhimillisyys eivät vielä ole vieraita käsitteitä.
On erittäin raskasta ja epäeettistäkin tilanteessamme, jossa tarvitaan välitöntä apua ympärivuorokautisen hoitopaikan saamiseksi, ettei oman terveysaseman asiantuntemus pitkältä ajalta saman potilaan kanssa, sekä lääkärin antama lausunto pikaisesta hoidon tarpeesta, ole riittävä. Tämän lisäksi palveluohjaajat käyvät kotona tekemässä omat arvionsa, jonka jälkeen päätöksenteko menee sas-ryhmän käsittelyyn.
Omaishoitajana koen raskaina kuulustelun hetkinä, kun useat henkilöt kyselevät ja käsittelevät muistisairaan tilaa. Koen olevani jo muutenkin uupunut ja väsynyt tehtävän hoitamiseen. En kritisoi palveluohjaajien työtehtäviä, he tekevät sen mikä heidän tehtäväksi on annettu. Kiitos siitä heille.
Tällä hetkellä ympärivuorokautiseen hoitoon on vähintään kolmen kuukauden jonot, pahimmillaan jopa puoli vuotta, mikäli et ottaisi annettua paikkaa vastaan sieltä, mistä sen sattuu saamaan. Toivomuksia paikan suhteen ei huomioida ja palveluseteleitä ei anneta.
Pohteen säästölistalla on vähentää ympärivuorokautisia hoitopaikkoja, sekä alentaa entisestään pientä omaishoitajan palkkaa 35 prosenttia nykyisestä tulosta. Heitänkin ilmoille kysymyksen: miten Sinä, Pohteen arvoisa päättäjä tai aluevaltuuston jäsen, suhtautuisit tilanteeseen, jos tämä olisi omaa arkista todellisuuttasi? Ikäihmiset tarvitsevat suoranaisen heitteille jättämisen sijasta hoitoa, turvallisuutta, arvostusta, sekä inhimillistä kohtelua jokaisena vuorokauden aikana.
Omaishoitaja 24/7
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.