Kalevan pääkirjoituksessa 18.6. käsiteltiin entisen Supon päällikön virkarikostutkintaa ja sotilastiedustelupäällikön tuomiota ja todettiin, että tapausten julkitulo kertoo, että oikeusvaltio Suomessa on osoittanut vahvuutensa.
Yli puolen vuosisataa suomalaista oikeuselämää seuranneena ja siihen osallistuneenakin toteaisin, että näin tulisi olla kaikissa tapauksissa.
Perus- ja ihmisoikeudet ovat kansainvälisten sopimusten myötä nousseet lainsäädäntömenettelyn keskiöön. On kuitenkin huolestuttavaa, että lainkäytön tulkinnoissa nämä väljät säännökset ovat saaneet ylikorostuneen aseman. Sen seurauksena lainkäytön laillisuusperiaate on heikentynyt ja jopa sivuutettu, vaikka se on perustuslakiimme kirjattu nimenomaisesti keskeisimpänä oikeusvaltion tunnusmerkeistä: "Julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia."
Erityisesti tämä negatiivinen kehitys on ollut nähtävissä Suomen evankelisluterilaisen kirkon viime vuosien ykkösuutisaiheen, eli samaa sukupuolta olevien parien avioliittokysymystä koskevassa sekä kirkon hallinnollisessa että hallintotuomioistuinten oikeudellisessa päätöksenteossa. Kirkon ylimmät päättäjät tunnustavat yksiäänisesti, että päätös kirkolliseen avioliittoon vihkimisen ehtojen muuttamisesta kuuluu eduskunnan säätämän kirkkolain mukaan yksinomaan kirkolliskokoukselle, jossa muutosta siihen ei ole kuitenkaan tehty.
Miten on sitten mahdollista, että kirkoissa eri puolilla Suomea kuitenkin täyttä päätä kirkon papit vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja kirkolliseen avioliittoon, vaikka korkein hallinto-oikeus vuonna 2020 ratkaisussaan vahvisti, että pappi toimii tällöin paitsi vastoin pappisviran velvollisuuksia myös kirkon omissa toimivaltaisissa elimissä kirkkolain nojalla määritellyn avioliittokäsityksen vastaisesti.
Tämä johtuu siitä, että kirkon toimielinten päätöksenteon asteellisen toimivallan laillisuuskontrolli on pettänyt täydellisesti niin seurakuntatasolla ja ylimmillä tuomiokapituli- ja piispainkokoustasoilla kuin myös hallintotuomioistuimissa, joissa on kävelty kirkolliskokouksen yli.
Näin kirkon päättäjät ja oikeuslaitos ovat ”hyvää edistääkseen” tuoneet omaa agendaansa kirkkoon ohi laillisen päätöksentekojärjestyksen.
Oikeuslaitoskaan ei pysynyt tuomiovallan käyttäjän tehtävässään vaan astui lainsäätäjän tontille. Perus- ja ihmisoikeuksien edistämisessäkin tulisi silti noudattaa eduskunnan vahvistamaa kirkkolainsäädäntöä.
Oikeusvaltion näkökulmasta katsottuna tällainen kehitys on äärimmäisen vaarallista. Riippumaton oikeuslaitos on yksi niistä valtiovallan kolmijaon peruselementeistä, joille valtiojärjestyksemme perustuu. Siksi on tärkeää, että media vallan vahtikoirana seuraisi myös oikeuslaitoksen toimintaa erityisesti sen riippumattomuuden näkökulmasta. Kuten pääkirjoituksessa todettiin: "Oikeusvaltiossa myös korkeiden vallankäyttäjien on toimittava aina lain puitteissa."
Pekka Lahdenperä
varatuomari, ex-kirkolliskokousedustaja, Oulu