Suomen turvallisuustilanne muuttui meidän kaikkien tuntemalla tavalla vajaa vuosi sitten, kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan. Ensimmäiset merkit myös Suomen aseman vaarantumisesta saatiin jo loppuvuodesta 2021, kun Putin alkoi puhua etupiiriajattelun paluusta.
Hallitusohjelmissa vuosina 2015 ja 2019 on ollut maininta mahdollisuudesta hakea Naton jäsenyyttä eli arkikielessä Nato-optiosta. Mikä olisikaan perustellumpi tilanne käyttää optiota kuin Venäjän raakalaismainen hyökkäyssota eurooppalaista suvereenia valtiota kohtaan. Eduskunnan lähes yksimielinen äänestystulos Natoon liittymisestä osoitti, että isoissa asioissa pystymme löytämään kansallisen yksimielisyyden. Se on Suomen vahvuus.
Prosessi on ollut nyt Naton suuntaan käynnissä noin seitsemän kuukautta. Juuri ne maat, joiden arvioitiin viivyttelevän jäsenyyden ratifioinnin kanssa, ovat sitä nyt totisesti tehneet. Turkista ei tule mitään päätöksiä ennen presidentin vaaleja ja Unkari jatkaa odotettua kiukutteluaan tiettyjen EU-asioiden takia.
Asialla ei ole mitään tekemistä turvallisuuspolitiikan kanssa tai sen tosiasian kanssa, etteivätkö Suomi ja Ruotsi täyttäisi Natoon liittymisen kriteerejä. Päinvastoin Ruotsi ja erityisesti Suomi vahvistaisivat Natoa eivätkä olisi siinä vapaamatkustajia, vaan turvallisuuden tuojia. Tunnen Unkarin pääministerin hyvin. Prosessin viivästyminen heidän kanssaan ei ole mikään yllätys.
Suomalaisten tulee pitää tässä tilanteessa pää kylmänä. Etenemme Ruotsin kanssa yhtä jalkaa. Se on molempien maiden sekä Naton etu ja toive. On edelleen todennäköistä, että Turkkikin lopulta jäsenyytemme hyväksyy. Paine on asetettava Naton suuntaan.