Kalevassa 26. toukokuuta julkaistussa artikkelissa ”Jokaiselle pitäisi löytyä turvallinen aikuinen” nosti esiin tärkeän keskustelun rasismin ehkäisemisestä Oulussa.
Olin mukana Hyvien väestösuhteiden foorumin työpajassa. Haluan siksi nostaa esiin yhden näkökulman, joka jäi artikkelissa mainitsematta.
Työpajoissa keskusteltiin koulujen roolista ja siitä, miten moninaisuus kouluissa ymmärretään. Usein moninaisuudesta puhutaan lähes yksinomaan oppilaiden kautta: heidän kielitaustoistaan, maahanmuuttajataustoistaan, tuen tarpeistaan ja siitä, miten opettajat voivat vastata yhä moninaisimpiin oppilasryhmiin.
Tämä on tärkeää, mutta ei riitä. Moninaisuuden käsitettä täytyy laajentaa koskemaan myös heihin, jotka kouluissa opettavat, johtavat, ohjaavat ja tekevät päätöksiä.
Jokainen lapsi tarvitsee koulussa turvallisen aikuisen. Mutta eikö lapsi tarvitse myös aikuisia, joihin hän voi samaistua?
Aikuisia, jotka voivat ymmärtää hänen kokemuksiaan ja joiden kautta hän voi nähdä, että myös hänen taustansa, kielensä, nimensä tai elämänkokemuksensa voi kuulua osaksi koulun asiantuntijuutta, johtamista ja auktoriteettia?
Suomalainen yhteiskunta muuttuu ja moninaistuu, mutta koulujen aikuisrakenne ei aina muutu samaa tahtia. Helsingin Sanomissa 28. huhtikuuta julkaistussa artikkelissa käsiteltiin opettajien taustoja.
Artikkelin mukaan opettajista 98 prosenttia tulee perheistä, joissa molemmat huoltajat ovat syntyneet Suomessa. Tutkija Sonja Kosunen huomautti, ettei tämä vastaa väestömme rakennetta.
Tätä ei voi erottaa niistä esteistä, joita Suomessa on opetusalalle pääsemisessä. Kielivaatimukset, kelpoisuussäännökset, tutkintojen tunnistaminen ja rekrytointikäytännöt muodostavat portteja, joiden läpi kaikkien ei ole yhtä helppo kulkea.
Jopa kansainvälisten koulujen tehtäviä ilmoitetaan usein suomeksi. Jos järjestelmä viestii jo hakuvaiheessa, että vain tietynlainen kieli, koulutus ja taustaprofiili sopii opettajan työhön, opettajakunta pysyy helposti yhdenmukaisena.
Kyse ei ole yksittäisten opettajien syyttämisestä. Opettajat tekevät arvokasta työtä, mutta järjestelmän on tarkasteltava myös omia portinvartijoitaan: opettajankoulutusta, rekrytointia, pätevyyden tunnistamista, urapolkuja ja johtamista.
Rasismin torjuminen kouluissa ei voi tarkoittaa vain sitä, että oppilaille opetetaan suvaitsevaisuutta tai henkilöstölle järjestetään yksittäisiä koulutuksia monikulttuurisuudesta.
Tarvitaan myös rehellistä tarkastelua ja keskustelua siitä, millaiset ihmiset pääsevät koulutuksen ammattilaisiksi, keiden osaamista pidetään pätevänä ja millaisia näkymättömiä esteitä koulutuspoluilla ja työelämässä edelleen on.
Jos koulu haluaa opettaa yhdenvertaisuutta uskottavasti, sen täytyy näkyä myös siinä, ketkä koulussa opettavat, johtavat, ohjaavat ja tekevät päätöksiä.
David Delahunty
luokanopettaja, englannin aineenopettaja Oulu