Kaijonharjuun suunnitellaan niin sanottu lähimmäiskortteli, jonka kaavaluonnos on tällä hetkellä nähtävillä Oulun kaupungin nettisivuilla. Erityisesti olen huolissani lähimmäiskorttelin vaikutuksista monitoimitalon vieressä sijaitsevaan rakentamattomaan metsäalueeseen, joka on asemakaavassa osoitettu asuinkerrostalojen korttelialueeksi.
Ironisesti Oulun kaupunki on vastikään käynnistänyt Lähekkö nää luontoon? -toiminnan, jonka tarkoituksena on innostaa oululaisia liikkumaan enemmän lähiluonnossa ja hyödyntämään sen tarjoamia hyvinvointivaikutuksia.
Ihmettelen, miten tämä onnistuu, jos sitä lähiluontoa kohta ei enää missään ole. Kyseinen metsä on todella monille asukkaille lähin luontoalue, ja lienee selvää, että mitä lähempänä kotoa luontopaikka sijaitsee, sitä todennäköisimmin siellä käydäänkin.
Asemakaavasta käy ilmi, että pienen pieni luontoalue (niin sanottu ”hyvinvointimetsä”) aiotaan säilyttää, mutta sekin näyttäisi ahdistavasti hukkuvan kerrostalojen ja muiden rakennuksien varjoon nykyisessä suunnitelmassa, eikä metsänasukkaille kuten linnuille jäisi enää paljoa tilaa elää siellä.
Asemakaavan selvityksissä mainitaan, että ”hankkeella on merkittäviä vaikutuksia lapsiin ja nuoriin.” Tämä on täysin totta. Lähimmäiskorttelin suunnitelma-alueen välittömässä läheisyydessä sijaitsee kaksi päiväkotia, Kaijonharjun päiväkoti ja Kalevalan päiväkoti.
Metsä on tärkeä paikka lasten ympäristökasvatukselle, ja siellä voidaan helposti vierailla päiväkotiryhmien kanssa. Kaavan ”hyvinvointimetsä” sen sijaan on suunniteltu niin, että ihmiset eivät enää kävelisi metsäpohjalla, vaan katsoisivat sitä rakennetusta kävelyreitistä käsin.
Toisaalta se säästäisi metsäpohjaa kulumiselta, toisaalta on vaikea nähdä, miten lapset voisivat kehittää terveen luontoyhteyden, jos metsä on ikään kuin museokohde. Terveen luontoyhteyden muodostamiseen tarvitaan suora kosketus luontoon ja tilaa metsäleikeille, jotta ymmärrys siitä, että ihminen on osa luontoa, voi kehittyä.
Oulu on sitoutunut pysäyttämään luontokadon vuoteen 2030 mennessä ja kääntämään kehityksen sen jälkeen luontopositiiviseksi. Tämä ei onnistu, jos yhäkin vähennetään aina vain lisää luontoalueita.
Ilmasto- ja luontokatokriisien aikana ei kannata raivata enää metsää rakennusten tieltä. Rakentaminen tulisi sen sijaan osoittaa sinne, missä on jo ennestään asfalttia.
Tämä toimisi erinomaisesti tälläkin alueella: entinen terveyskeskus tullaan ilmeisesti purkamaan joka tapauksessa ja sen tilalle voisi rakentaa jotain uutta, joka palvelisi Kaijonharjun asukkaita ja loisi uusia paikkoja yhteisöllisyydelle, kuten kaavassa toivotaankin.
Tällaista toimintaa voisi olla esimerkiksi yhteisviljelyä, kulttuurillista toimintaa ja miksei yhteisiä metsäkävelyitä luonnon rikkautta ihmetelleen.
Jasmina Schreck
Oulu