Vastaan otsikon kysymykseen kokemusasiantuntijana käyttäen esimerkkinä osaomistamaani Keuruuprint Oy:tä, sen kehityskaari kesti vuodesta 1990 vuoteen 2000.
Kuusamolainen tuttavani Seppo huomasi paririvisen lehti-ilmoituksen "Kirjapaino myytävänä Keuruulla". Yrittäjähenkisenä eteläpohjalaisena tartuin puhelimeen ja soitin myyjälle. Parin päivän päästä olimme kahlanneet asiaa hoitavan pankin kanssa paperit läpi ja allekirjoittaneet kauppakirjan.
Paikalliset yksityis- ja yritysasiakkaat hoidettiin, muutoin markkina-alueeksi otimme koko maan ja painottaen teollisuutta. Lopputuotteen luonteen paremmin esille saamiseksi tuote-esitteet painoimme kiiltovärien lisäksi myös mattavärein. Ainoana kirjapainona Suomessa ryhdyimme muun muassa soveltamaan painotuotteisiin laserkuviointia. Millään painotalolla ei myöskään ollut tarjota painotuotteisiin tuoksuja, kuten meillä.
Mielessä välkkyi vienti eli ulkomaankauppa. Ajattelimme, että miksi mennä kilpailluille, kyllästetyille vähäkatteisille Ruotsin ja Norjan markkinoille, suunnataankin katse itään, Venäjälle.
Elettiin Jeltsinin aikaa, maa oli siirtymässä suunnitelmataloudesta markkinatalouteen. Kun vuoden verran olimme Pietarissa opetelleet Venäjän markkinoiden tavoille, niin kiinnostus heräsi perustaa myyntikonttori myös kokoluokaltaan suurempaan Moskovaan. Yllättävänkin nopeasti saimme asiakkaiksi muun muassa Kremlin, öljy-yhtiö Yocosin, lentoyhtiö Aeroflotin ja yksityissektorilta armenialaisen brandytehdas Araratin.
Moskovassa vähänkään isommat laskut jaettiin aina osiin, sillä osasimme odottaa, että viimeistä erää oli turha perään huudella. Jos huutelit, paikalle ilmestyi pakastejääkaapin kokoinen mies todeten painokkaasti "Gasbadin Elonheimo, ei ole paikkaa maan päällä mistä emme teitä löytäisi."
Miksi hyvin käynnistynyt idänvienti tyssäsi? Vielä aamulla kun matkustin Pietariin, ruplan kurssi oli euroon nähden käytännössä sama. Kuitenkin päivän mittaan ruplasta suli vajaa parikymmentä prosenttia. Tuotteistamme tuli venäläisasiakkaille liian kalliita, ja kurssieron vuoksi menetimme hintakilpailukyvyn.
Venäjän kokemuksista karaistuneena kaupankäynti kotimaassa vaikutti "rallattelulta". Radiosta alkoi kuitenkin kuulua konkurssiuutisia, ja samalla tavalla pankit kohtelivat pian meitäkin. Esittivät suoraan, että hakeutuisimme konkurssiin.
Pankinkin toimet valkenivat jälkikäteen. Suomen oli saatava pankkien taseet EU-kelpoisiksi, kahdeksan prosentin vakavaraisuusvaatimuksen täyttäviksi. Toimi edellytti meidän ja noin 65 000 muun pienyrityksen kaatamista.
Vielä katkerampaa oli jälkikäteen kuulla, että valtio oli myynyt perinnän norjalaiselle bulvaanille vain viidellä prosentilla velkojemme arvosta. Jokainen meistä yrittäjistä olisi maksanut veloistaan tuon viisi prosenttia, mikäli tuollainen mahdollisuus olisi meille kerrottu, sillä vaativathan pankit aina takauksiin myös yrittäjältä henkilökohtaisen nimivakuuden.
EU-kelpoisuuteen ei siis riittänyt yhteensä yli 40 prosenttiin kohonneet – markan kelluntavaihe mukaan lukien – devalvaatiot, vaan meidät innovatiivisimmat ja työpaikkoja eniten luovat pienyritykset piti kaataa, ja vieläpä valtion taholta.
Heikki Elonheimo
FM, yrittäjä, Jyväskylä