Tänä päivänä ei syrjäkylillä ole palveluista jäljellä enää juuri mitään. Markkinat ja kuluttaminen ovat muuttuneet ja ymmärrettävästi vieneet kaupat ja kioskit, säästöpaineet ja keskittäminen ovat napanneet puolestaan terveysasemat.
Paljoa kyläläiset eivät tänä päivänä kuitenkaan ole vaillakaan, mutta on yksi asia, jonka maaseutualueiden soisi saavansa pitää, nimittäin sen viimeisen palvelun: kyläkoulun. Kyläkoulu on kylän sydän, joka pitää yhteisön tiiviinä pitkistä välimatkoista huolimatta.
Yhteisöllisyyttä joudutaan monilla muilla, tiiviisti rakennetuilla asuinalueilla luomaan tänä päivänä jopa keinotekoisesti ja kaupungin rahallista tukea apuna käyttäen. Syrjäseuduilla sykkii usein yhtenäinen identiteetti, kotiseuturakkaus ja yhteisöllisyys, joka tarvitsee vain yhtä asiaa: sitä, että lapset saavat käydä yhteistä pientä koulua, joka tarjoaa tilat samalla myös kylän kaikelle muulle, vapaaehtoisvoimin pyörivälle toiminnalle.
Haasteet koulumaailmassa ovat tänä päivänä moninaiset, mutta niiden tarpeeton lisääminen sellaisilla päätöksillä, jotka pahentavat niitä entisestään, on hölmöläisten touhua. Taloudellista näkökulmaa ei pidä unohtaa, kun pohditaan kouluverkon tulevaisuutta lapsimäärän vähentyessä, mutta tärkeimpänä huomiona täytyy aina olla lasten etu.
Lapset, jotka asuvat syrjemmässä tiiviimmiltä asuinalueilta, ansaitsevat aivan samanlaiset oikeudet kuin muutkin, mutta maaseutumaisten alueiden erityistarpeet tuntuvat unohtuvan. Ei ole lapsen edun mukaista, jos syrjemmässä asuminen tarkoittaa sitä, että he joutuvat järjestelmän heittopusseiksi.
Oulu on pirstaleinen alue, jossa asumista on niin urbaanissa kaupunkiympäristössä kuin syrjemmässä maaseudulla.