Punkkilive: Oulusta ropisee reip­paas­ti punk­ki­ha­vain­to­ja vä­ki­lu­kuun nähden

Rakentaminen: Poh­jan­tien varteen kaa­vail­laan 60-met­ris­tä tor­ni­ta­loa

Investoinnit: Ran­ni­kol­le suun­ni­tel­tu­ja mil­jar­di-in­ves­toin­te­ja tulee Poh­jois-Suo­meen saakka

Mainos: Tilaa tästä Kaleva Digi + Lauantai 15,90 €/kk

Essee
Tilaajille

Maail­man­lop­pu­ja ta­pah­tuu koko ajan, mutta jossain muualla ja jol­le­kul­le muulle, ja siksi ne on helppo unohtaa

Viihdemaailmasta tutut absoluuttisen tuhon fantasiat peittävät näkyvistä pienempiä ja subjektiivisempia maailmanloppuja – sotia, tauteja, luonnonmullistuksia ja yksittäisten ihmisten ainutkertaisten maailmojen katoamisia, Pauli Tapio kirjoittaa.

Loppu on aina ollut lähellä. Ennen nykyistä hybridimallista lopunaikojen skenaariota, johon sisältyvät ainakin ilmastonmuutos, zoonoottiset virukset, ydinsota ja ties mitä muuta, pelkäsimme lähinnä ydinsotaa. Sitä ennen oli kaikenlaisia ilmiöitä – nälänhätiä, kulkutauteja ja ryövääviä barbaariarmeijoita – jotka aikalaisten näkökulmista näyttivät lopullisen tuhon aiheuttajilta.

On kahdenlaisia maailmanloppuja, absoluuttisia ja suhteellisia. Absoluuttisen maailmanlopun määrittelen kaiken havaitsemisen ja tiedostamisen loppumiseksi.

Kun ei ole enää ketään, joka katsoo maailmaa ja sanoo, “Tämä on maailma”, ei maailmaakaan missään “mielekkäässä mielessä” ole enää olemassa. Käytännössä maailma on siihen luotujen näkökulmien summa.

Lue Digiä 1 kk _vain 1 €_

Tutustu, voit peruuttaa tilauksen koska tahansa.