Kun katsoo Suomen karttaa, näkee kapean ja pitkän viivan, joka kurkistaa kohti pohjoista. Se on viiva, joka on piirretty verellä, hiellä ja valtavalla määrällä hiljaista periksiantamattomuutta.
Mutta jos pysähtyy kuuntelemaan, huomaa, että tuo maa puhuu tänään eri kielillä etelässä ja pohjoisessa.
Ennen Suomi oli tarina yhteisestä suunnasta. Sotien jälkeen jälleenrakennus ei kysynyt postinumeroa; se kysyi selkärankaa. Silloin naapuri auttoi, kun lehmä poiki tai halla vei viljan. Elämä oli kovaa, mutta se oli selkeää.
Suomalainen tapa elää rakentui rehellisyydelle, vaatimattomuudelle ja sille uskolle, että jokainen lapsi, syntyi hän sitten Kittilän kairaan tai Helsingin kivitaloon, saisi saman mahdollisuuden kouluun ja terveyteen.
Me olimme kansa, joka nousi saunasta puhtain paidoin ja katsoi maailmaa hieman arkajalkaisena, mutta ylpeänä.
Tänään Suomi on vauraampi kuin koskaan, mutta samalla se tuntuu hauraalta. Kun maailma ympärillämme myllertää – sodat palaavat Eurooppaan, tekoäly muuttaa työn ja ilmasto lämpenee – me olemme alkaneet vetäytyä omiin poteroihimme.
Suomi on pitkä maa, ja se näkyy nyt muussakin kuin matka-ajassa. Kasvukeskusten valot loistavat kirkkaina, mutta monessa kylässä valot sammuvat viimeisestäkin ikkunasta.
Kohdellaanko meitä tasapuolisesti? Se on kysymys, joka kaivertaa monen rintaa. Kun palvelut karkaavat satojen kilometrien päähän, tuntuu kuin lupaus yhteisestä hyvinvoinnista mureni palasiksi.
Onko oikein, että postipaketti kulkee maailman ääriin nopeammin kuin apu syrjäkylän vanhukselle? Me puhumme tasa-arvosta, mutta elämmekö me sitä todeksi koko maan pituudelta?
Me elämme ajassa, jossa mikään ei ole varmaa. Maailmanpoliittinen myrsky ravistelee rajoja ja mieliä. Tässä myllerryksessä meiltä vaaditaan taas sitä vanhaa sisua, mutta uudenlaisella mausteella: myötätunnolla.
Suomalaisuus on aina ollut kykyä selvitä yksin, mutta nyt meidän on opittava selviytymään yhdessä. Se vaatii sitä, että ymmärrämme toisiamme – että helsinkiläinen ymmärtää turvetuottajan huolen ja lappilainen ymmärtää urbaanin nuoren ilmastoahdistuksen.
Me olemme samassa veneessä, vaikka toiset istuvat keulassa ja toiset perässä. Jos vene vuotaa toisesta päästä, me kaikki hukumme.
Huolimatta kaikesta, jokin meissä pysyy. Se on se hiljainen hetki metsässä, kun syksyn lehti putoaa maahan. Se on se tapa, jolla me edelleen sytytämme kynttilän itsenäisyyspäivänä.
Se on se rehellisyys, joka saa meidät palauttamaan löydetyn lompakon.
Suomi on edelleen kaunis maa. Se on maa, jossa on tilaa hengittää, vaikka maailma ympärillä tuntuu ahtaalta.
Mutta meidän on muistettava, että maan pituus ei saa olla esteenä ihmisten väliselle läheisyydelle. Tasapuolisuus ei ole vain euroja tai rakenteita: se on sitä, että jokainen suomalainen tuntee olevansa arvokas osa tätä kokonaisuutta.
Pidetään huolta toisistamme. Sillä lopulta, tässä maailman myllerryksessä, meillä ei ole muuta kuin toisemme – Hangosta Utsjoelle asti.
Pekka Savolainen
Taivalkoski