Kansainvälinen urheilujohto pyrkii sitkeästi ratkaisemaan Venäjän ja Valko-Venäjän osallistumiskysymyksen niin sanotulla neutraalin urheilijan (AIN) statuksella. Ajatuksena on, että kun urheilijalta riisutaan kansallisliput, hymnit ja viralliset maajoukkueasut, urheilu saadaan puhtoisesti erotettua politiikasta.
Ajatus on täysin kestämätön. Sama absurdi logiikka toimisi missä tahansa muussakin kontekstissa: vertauskuvallisesti kyse on siitä, että kisoihin päästettäisiin mukaan vaikkapa gorillat ja apinat isolla rahalla, kunhan niille vedetään housut jalkaan ja kielletään lajitunnusten käyttö paidoissa. Ulkoisella lavastuksella tai asusteilla ei muutetakaan itse tosiasioita – sitä, kuka kentällä todellisuudessa kilpailee ja mitä järjestelmää hän edustaa.
Urheilua ja valtapolitiikkaa ei voida erottaa toisistaan silloin, kun kyseessä on hyökkäyssotaa käyvä valtio. Venäjän propaganda ei välitä siitä, onko urheilijan rinnassa virallinen lippu vai ei. Jokainen voitto ja mitali kehystetään valtionmediassa järjestelmän mahtavuuden osoitukseksi. Saavutuksia hyödynnetään kotimaisen yhtenäisyyden ja sotapropagandan rakentamisessa tismalleen samalla tavalla – oltiinpa kansainvälisessä pöytäkirjassa ”neutraaleja” tai ei.
Lisäksi täysin riippumattoman urheilijan käsite on suuressa osassa lajeja pelkkää fiktiota. Suurin osa huippu-urheilijoista harjoittelee valtiorahoitteisissa järjestelmissä tai saa suoraa tukea turvallisuuspalveluiden ja armeijan urheiluseuroilta.
Suomen ja muiden Pohjoismaiden tiukka linja on ainoa rehellinen kanta: niin kauan kuin hyökkäyssota jatkuu, minkäänlaiset kikkailut asusteilla tai maatunnuksilla eivät tee osallistumisesta hyväksyttävää. Reilun pelin ja urheilun arvojen säilyttäminen vaatii selkeitä rajoja, ei kosmeettista sääntöjen kiertämistä.
Matti Leino
Oulu