Kehopositiivisuusliike nousee aika ajoin julkiseen keskusteluun. Liike otti tuulta alleen 2010-luvulla, mutta nyt yhteiskunnan konservatiivisemman ilmapiirin sivutuotteena se tuntuu jälleen jääneen laihdutuskulttuurin rattaiden alle. Ne, jotka kehopositiivisuudesta kuitenkin uskaltavat puhua, saavat toistuvasti osakseen vihakommentteja liittyen siihen, miten “ei ole oikein ihannoida ylipainoa”. Minusta ihmiset, jotka tällaista kommentoivat, ovat ymmärtäneet liikkeen idean täysin väärin.
Ensiksikin ylipaino on kehno sana kuvaamaan ihmisen painoa tai elintapoja, sillä se liittyy olennaisesti BMI:hin eli painoindeksiin. Painoindeksi on nykytiedon valossa vähintäänkin arveluttava terveellisten elintapojen mittari sen vuoksi, että se ei ota huomioon kehonkoostumusta lainkaan. Koska painoindeksi ei esimerkiksi erottele rasvaa lihaksesta, ylipaino ei sanana kerro juuri mitään ihmisen elintavoista.
Toiseksi, kehopositiivisuudessa ei ole koskaan ollut kyse lihavuuden ihannoinnista, vaan ihmisoikeusliikkeestä, joka ajaa marginalisoitujen kehojen oikeuksia. Näin ollen lihavien kehojen lisäksi kyseeseen tulevat myös esimerkiksi vammaisten ja transihmisten kehot.
Liikkeen tavoitteena on, että ihmiset kunnioittaisivat toisiaan riippumatta siitä, miltä heidän kehonsa näyttävät, ja että kaikille annettaisiin kehorauha – kehon ulkonäöstä kun ei voi vetää johtopäätöksiä kenenkään terveydestä.
Kehopositiivisuus ei myöskään yritä vähätellä esimerkiksi lihavuuden tuomia terveyshaittoja. Se yrittää taata jokaiselle oikeuden elää omassa kehossaan ilman jatkuvaa tuomitsemista, vähättelyä tai halveksuntaa.
Uskon, että tämä tahallinen väärinymmärtäminen kumpuaa pelosta. Läskifobia on niin juurtunutta yhteiskuntaamme, että lihavuuden ajatellaan olevan lähes pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Kehopositiivisuus yrittää kertoa ihmisille, että lihominen ei ole maailmanloppu – ihmisten asenne sitä kohtaan on.
Läskifobialla kyllästetyt kommentit ovat tuttuja jokaiselle. Viimeistään uutena vuotena alkaa puhe joulukilojen karistamisesta, keväällä kaikki villiintyvät kesäkunnosta, ja syksyllä on ainakin viimeistään aika ottaa itseään niskasta kiinni kesän laiskottelun jälkeen.
Kun minä sitten 13-vuotiaana sairastuin syömishäiriöön ja jouduin osastohoitoon, ihmiset ihmettelivät mistä nämä kaikki sairaalloisen laihuuden ihannointiin liittyvät ajatukset kumpusivat. Mikä suuri mysteeri.
Minulla on kuitenkin teille uutinen: lihava ei ole kirosana. Se ei ole synonyymi rumalle, epäterveelliselle tai pahalle, samoin kuten laihakaan ei ole synonyymi kauniille, terveelle tai muutoin paremmalle.
Termejä ympäröivät asenteet ovat jämähtäneet syvälle, mutta niitä on mahdollista purkaa pala palalta. Siinä kehopositiivisuus on avainasemassa. Meidän tulee kunnioittaa muita riippumatta siitä, miltä he näyttävät tai mitä ajattelemme heidän elintavoistaan, sillä jokainen ansaitsee kehorauhan.
Jonna Toivanen
Oulu