MTV:n Kymmenen uutisissa 4.8. käsiteltiin lasten ja nuorten käytöshaasteita kouluissa sekä opettajien kokemaa kuormitusta. Aihe on tärkeä, ja opettajien huoli työrauhasta ansaitsee tulla kuulluksi.
Lähetystä seuratessani mieleeni nousi kuitenkin toinen huoli: julkisessa keskustelussa syntyy helposti vaikutelma, että ongelmien syyt löytyvät ennen kaikkea kodeista ja vanhemmista.
Tätä vaikutelmaa vahvistavat myös monet sosiaalisen median keskustelut, joissa lasten käytöshaasteita selitetään yksipuolisesti vanhemmuudella sen sijaan, että tarkasteltaisiin lapsen koko kasvuympäristöä.
Tällainen asetelma heikentää luottamusta kodin ja koulun välillä juuri silloin, kun lasten hyvinvointi edellyttää mahdollisimman tiivistä yhteistyötä.
Lapsi ei elä erillisissä maailmoissa. Hän siirtyy päivän aikana kodista kouluun, harrastuksiin ja takaisin kotiin. Siksi kasvatuksen vastuuta ei voi jakaa niin, että yksi osapuoli olisi syyllinen ja toinen uhri.
Kasvatuksesta on aina vastuussa se aikuinen, jonka edessä lapsi sillä hetkellä seisoo. Kotona vastuu kuuluu vanhemmille, koulussa opettajille ja muulle henkilöstölle, harrastuksissa ohjaajille ja valmentajille.
Keskustelussa jää usein liian vähälle huomiolle kehityspsykologinen näkökulma. Haastava käyttäytyminen on monesti oire, ei juurisyy.
Lapsen käyttäytymiseen vaikuttavat turvalliset ihmissuhteet, kuulluksi tuleminen, arjen rajat, aikuisen läsnäolo ja ympäristön kuormitustekijät. Jos tarkastelemme vain näkyvää käyttäytymistä, vaarana on, että hoidamme seurauksia emmekä syitä.
Suomessa tarvitaan tällä hetkellä ennen kaikkea kasvatuskumppanuutta. Opettajat tarvitsevat vanhempien tukea, ja vanhemmat tarvitsevat koulun ammatillista osaamista.
Luottamus ei synny syyllistämällä, vaan kuuntelemalla, arvostamalla ja etsimällä yhteisiä ratkaisuja. Se edellyttää myös, että kodin ja koulun kohtaamisille ja yhteistyölle luodaan riittävästi aikaa, tilaa ja mahdollisuuksia.
Kasvatuskumppanuus ei synny itsestään, vaan sitä on rakennettava määrätietoisesti arjen kohtaamisissa.
Julkisen keskustelun sävyllä on merkitystä. Kun kodit ja koulut asetetaan vastakkain, yhteistyö vaikeutuu ja lapsi jää helposti ristiriidan keskelle.
Meidän pitäisi puhua enemmän siitä, miten aikuiset voivat yhdessä vahvistaa lasten turvallisuuden tunnetta, osallisuutta ja hyvinvointia.
Lasten ja nuorten pahoinvointi on liian vakava asia käytettäväksi vastakkainasettelun polttoaineena. Tarvitsemme vähemmän syyllisten etsimistä ja enemmän yhteistä vastuunkantoa.
Lapsen näkökulmasta tärkeintä ei ole se, kuka on oikeassa, vaan se, että hänen ympärillään olevat aikuiset toimivat yhdessä hänen parhaakseen.
Reet Einla
Lapsiperheiden Etujärjestö ry:n varapuheenjohtaja, vapaaehtoinen vanhempaintoimija