Lapsena tullut te­ra­peu­tin rooli vii­toit­ti tietä Tommy Hell­ste­nin tu­le­val­le uralle ja kym­me­nil­le teok­sil­le

Kirjailija, terapeutti Tommy Hellsten on kohdannut työssään nykyihmisen yksinäisyyden ja merkityksettömyyden tunteen. Hänen mukaansa sosiaalinen media on vain näennäinen korvike entisille kylä- ja sukuyhteisöille.

Kuva: Seppo Samuli / Lehtikuva

Tommy Hellstenin suunta uusiutuu jatkuvasti.

Tekstin tuottaminen on terapeutti ja kirjailija Tommy Hellstenille kuin uloshengitystä.

– Tai kuin tunturipuro, joka soljuu läpi. Minä en kirjoita, vaan minussa kirjoitetaan. Olen vain väline tai kanava, hän kuvailee.

Kymmeniä henkilökohtaisia ja elämäntaidollisia teoksia kirjoittanut Hellsten ei ymmärrä eläkkeelle jäämisen päälle. Hän työskentelee terapeuttina päivän pari viikossa ja esiintyy Suomessa sekä ulkomailla. Kirjoittaminen on Hellstenille jaksottaista.

– Olin 12-vuotias, kun tätini kysyi, mikä minusta tulee isona. Sanoin, että psykiatri, Hellsten naurahtaa.

Lapsen vai aikuisen roolissa

Hellstenin äiti alkoi purkaa pojalle omaa sydäntään, kun Hellsten oli vielä lapsi, ja vanhempien avioliitto rakoili muun muassa isän runsaan alkoholin käytön vuoksi. Välillä pojalle purkautui isäkin.

Jo lapsena tullut kotiterapeutin rooli viitoitti tietä Hellstenin tulevalle uralle. Toisaalta omien vanhempien kanssa käydyt keskustelut veivät tilaa huolettomalta lapsuudelta pienessä ja idyllisessä Loviisan kaupungissa. Perheeseen kuului myös pikkusisko.

Aikuistuttuaan Hellsten itse eli kauden, jossa alkoholilla oli iso osa. Hänellä oli henkisesti niin paha olla, että osittain siksi hän päätti pyrkiä opiskelemaan teologiaa.

Syynä opintoihin oli myös Hellstenin Utön saaristossa asunut Agnes-isoäiti, joka jätti poikaan lähtemättömän vaikutuksen hengellisissä asioissa. Kristinusko oli isoäidille iloa, hyvyyttä ja merkitystä – ei paatosta ja Jumalan pelkoa.

– Isoäiti-Agnesin hengellisyys oli luonnollista, kiitollista ja ihmettelevää. Jollain tavalla se jätti minuun myös kaipauksen, nuorena aikuisena epäileväinen ja kristinuskon maailmankuvaa kyseenalaistanut Hellsten sanoo.

Minän, eikä Jumalan etsintää

Hellstenin käyttämät elämänopit juontavat muun muassa Yhdysvalloista, missä hän on kouluttautunut ja alkoi sanojensa mukaan kohdata itseään sen sijaan, että olisi "paennut Jumalan syliin".

Työssään Hellsten kohtaa aitiopaikalla nykyihmisen irrallisuutta ja yksinäisyyttä sekä merkityksettömyyttä, mitä selittää yhtenä tekijänä elävien lähiyhteisöjen purkautuminen.

Emme kuulu enää välttämättä tiiviisiin kylä- ja sukuyhteisöihin samalla kun yhteys toisiin ihmisiin on kuitenkin Hellstenin mukaan keskeisin tarpeemme. Esimerkiksi sosiaalisen median yhteisöt ovat vain näennäinen korvike entisenkaltaisille lähiyhteisöille, eikä valtiokaan silitä hellästi poskea.

– Ihmisenä tarvitsemme yhteyttä, joka syntyy läheisyydessä, haavoittuvuuden jakamisessa ja toisten tarvitsemisessa, Hellsten korostaa.

Etappeja häilyvällä rajalla

Usein muutos vaatii ihmisessä riittävää kärsimystä. Tällöin ihminen asettaa silloisen olemisensa kyseenalaiseksi ja alkaa etsiä uutta, Hellsten toteaa.

Hellstenin avioiduttua ensimmäistä kertaa, saatua lapsen ja asetuttua Ruotsiin hänen äitinsä kertoi yllättävässä keskustelussa aikovansa tehdä itsemurhan, mikä toteutui vain muutama kuukausi myöhemmin.

Neljä vuotta sitten Hellstenin Carita-vaimo kuoli täysin yllättäen verenmyrkytykseen. Tuolloin maa katosi Hellstenin jalkojen alta, eikä hän uskonut enää omiin opetuksiinsa.

– Hän kuoli sunnuntaina, ja maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin siihen, että hän oli luonani. Koin hyvin syvästi sen, että ajan ja ikuisuuden välissä ei todellakaan ole betoniseinä, vaan harso. Halusin herkistyä ja elää sen harson äärellä, Hellsten kertoo.

Hän ei kuitenkaan pysähdy miettimään elämäänsä vain vaikeuksien kohdatessa.

– Elän etapeissa koko ajan. Joka hetki on sellainen, että kuuntelen, mihin elämä minua kutsuu.