Kalevan 15.4. jutussa ”Terveystarkastuksia tehdään Oulussa kesälläkin” kerrottiin näkemyksiä kouluterveydenhoidon nykytilasta. Siinä paljastui, että lukuvuonna 2022–2023 pelkästään Oulussa koululaisten lakisääteisiä terveystarkastuksia jäi resurssien puutteen vuoksi tekemättä 2 900 ja laajoja lääkärin ja hoitajan tekemiä terveystarkastuksia puolestaan 800. Yhteensä siis 3 700 lasta jäi kohtaamatta.
Kuinka moni näistä olisi tarkastusta välttämättä tarvinnut? Joku voisi sanoa etteivät kaikki, mutta minä väitän, että jokainen. Lasten saama pienikin huomio, kuunteleminen ja mahdollisiin ongelmien ituihin puuttuminen mahdollisimman varhain ovat korvaamattoman tärkeitä asioita.
Voisin ajatella, että lapsi on terveydenhoitajan tuolilla niin rauhassa ja nähtynä, että uskaltaa vastailla kysymyksiin ja kertoa huoliakin. Kunhan siihen vain olisi mahdollisuus ja sillä olisi merkitystä!
Haastateltu oululainen kouluterveydenhoitaja Sinikka Pirttisalo kertoo kouluterveydenhuollon olevan nykyisellään ”tulipalojen sammuttamista”. Ongelmat kasaantuvat. Hoitopolku esimerkiksi lasten ja nuorten psykiatriselle tai muuhun erikoissairaanhoitoon ei vedä, eikä koulupsykologeja tai kuraattoreja välttämättä edes ole. Tämän on muututtava pian!
Jutussa Pohteen perhe- ja sosiaalipalvelujen sekä OYS-psykiatrian toimialajohtaja Leena Mämmi-Laukka myöntää toteutumattomat terveystarkastukset, mutta ehdottaa määräaikaistarkastusten sisällön kehittämistä ja terveydenhoitajan työn muuttamista niin, että työaika keskittyisi erityistä tukea tarvitseville lapsille. Miten kummassa nämä lapset sitten tunnistetaan – varhain – jos kaikkia lapsia ei tarkasteta ja mahdollisesti edes haluta tarkastaa säännöllisesti?
Mihin unohtui ennaltaehkäisevä työ? Eikö erityistä tukea tarvitseville lapsille pitäisi olla oma resurssinsa? Eihän esimerkiksi psykiatrian erityisosaaminen edes kuulu terveydenhoitajan kontolle? Luulisi, että ennaltaehkäisevästä perustyöstä leikkaamisen sijaan tulisi sen rinnalle perustaa erillisiä psykiatrisia tarkastuksia, ja lisätä resursseja jo oireileville lapsille.
Toki vanhemmat voivat huolen herätessä olla itse yhteydessä kouluterveydenhoitajaan, mutta näkisin, että kynnys tähän nousee huomattavasti, jos säännöllisiä tarkastuksia ei ole tai niitä odotellaan turhaan.
Sosiaali- ja terveydenhuoltoonkin suunnitellut leikkaukset ovat kohauttaneet viime päivinä, eikä mielestäni ihme, ”säästötalkoisiin” näytetään haluavan sairaat ja pienituloiset ja muuten vaikeassa elämäntilanteessa olevat. Entä lapset? Aikovatko päättäjät kenties järjestää vanhemmille ja opettajille pätevyyden seuloa itse ongelmat ja terveydenhoitajille psykiatrin koulutuksen, jotta he pystyvät vastaamaan ongelmiin ilman mahdollisuutta ohjata lasta eteenpäin?
Riikka Palkki
koululaisen vanhempi, Oulu