Tänä vuonna lapsen oikeuksien viikon teema on ”Lapsen oikeus kuulua”. Se tarkoittaa lapsen oikeutta tulla nähdyksi, kuulluksi ja olla osa perhettään, yhteisöään ja arkeaan. Kun tätä teemaa katsoo tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa, joutuu kysymään: toteutuuko tämä oikeus oikeasti?
Moni lapsi elää arkea, jossa vanhemmat ovat kuormittuneita, talous on tiukilla ja tukiverkostot ohentuneet. Tällaisessa tilanteessa lapsen oikeus kuulua omaan yhteisöönsä jää helposti vain juhlapuheeksi.
Meillä ei enää ole sitä luonnollista verkkoa, joka ennen syntyi suvusta, naapurustosta ja kyläpiireistä. Monet muistavat ajan, jolloin naapurit tulivat pyytämättä auttamaan tai jolloin kodinhoitaja oli kunnan kautta tuttu näky perheen arjessa – ei siksi, että perheessä olisi ollut kriisi, vaan siksi, että lapsiperheiden tukeminen oli luonnollinen osa arkea.
Nyt tilanne on toinen. Perheet kertovat jäävänsä vaikeuksiensa kanssa yksin ja pyytävänsä apua vasta, kun ovat aivan loppuun ajettuja. Tuen saaminen on monelle liian raskas prosessi tai sitä ei yksinkertaisesti ole saatavilla riittävän varhain.
Samaan aikaan julkisilla palveluilla on paineita, joita ne eivät voi ratkaista omin voimin. Hyvinvointialueita on helppo kritisoida, mutta leikkaukset, henkilöstöpula ja kasvanut palvelutarve tekevät työstä lähes mahdotonta. Ei voi odottaa, että järjestelmä, jolta samaan aikaan leikataan ja vaaditaan enemmän, paikkaisi yhteisöllisyyden murenemisen.
Silti lapsen arjessa ongelmat näkyvät heti. Kun perhe uupuu, lapsi jää näkymättömäksi. Kun yhteisö ei kanna, lapsen ääni hiljenee. Kun tukea ei tule ajoissa, perhe ajautuu tilanteisiin, joissa ongelmat ovat jo kasvaneet liian suuriksi. Suomi on maa, jossa pidetään kovaa ääntä lasten oikeuksista, mutta jätetään perheet selviytymään tilanteissa, joissa he ennen olisivat saaneet ihmisen kokoista apua.
Samalla tiedämme, että kun perheitä tuetaan oikeaan aikaan, lastensuojelun tarve vähenee ja lapset voivat paremmin. Meillä on tutkimusta, kokemusta ja esimerkkejä, kuten vanha kodinhoitajajärjestelmä, joka toimi tehokkaana ennaltaehkäisynä. Lapset ja vanhemmat eivät aina tarvitse raskaita toimenpiteitä, vaan aikuisen, joka tulee lähelle, tukee arjessa ja auttaa rakentamaan yhteyttä perheen sisällä. Se on sitä kuuluvuuden tunnetta, josta lapsen oikeuksien viikolla puhutaan.
Siksi olisi syytä pysähtyä ja kysyä, miksi perheiden täytyy selviytyä yksin. Vaikka päätöksiä tehdään eduskunnassa ja strategioita laaditaan hyvinvointialueilla, lapsen elämä tapahtuu keittiön pöydän ääressä, koulumatkalla ja iltaisin nukkumaan mennessä. Jos perheellä ei ole voimavaroja, lapsellakaan ei ole. Kun yhteisöllisyys murenee, murenee samalla se perusta, jolle lapsen oikeudet rakentuvat.
Jos haluamme, että lapsi todella saa kuulua, meidän on palattava lähemmäs toisiamme – ihmisinä, naapurustoina ja yhteiskuntana. Tarvitaan päätöksiä ja pieniä tekoja, jotka kertovat, ettemme jätä perheitä yksin säästöjen tai byrokratian varjoon.
Ella Takkula
hanketyöntekijä Perheenä perille, Auta Lasta ry, Oulu