Kun asuinpaikakseen on valinnut syrjäseudun, tekee samalla valinnan kuinka nopeasti on mahdollisuus päästä lääkäriin hädän sattuessa tai millaisen matkan päästä löytyvät koulut sekä kaupat.

Kuitenkin, jos haluamme kutsua itseämme sivistysvaltioksi, olisiko oikeus sivistykseen kuitenkin sellainen asia, mistä ei tarvitsisi luopua, asuinpaikasta riippumatta?

Kuvasin Lapin kirjastoautoja Inarissa, Kittilässä, Torniossa ja Rovaniemellä, reiteillä jotka veivät kauas kuntien keskustoista. Tie vei muun muassa Inarin Lismaan, Kittilän Pokkaan ja Tornion Martimoon. Asiakaskuntaa oli lähes vauvasta vaariin, ja samalla jonkinasteiset ennakkoluuloni siitä, ketkä lukevat ja mitä he lukevat lensivät romukoppaan. Myönnän kuitenkin, että dinosauruskirjojen suosion säilyminen omiin lapsuusvuosiini verrattuna lämmitti mieltä.

Kirjastoauto konseptina tuntuu samaan aikaan joltain vanhalta ja siten turvalliselta, mutta yhä edelleen vuosikymmenten jälkeenkin myös edistykselliseltä.

Kyse ei ole pelkästään lukemisesta, videopeleistä tai elokuvista. Syrjäseudulla kirjastoauton kuljettaja voi olla monen harvoja kontakteja oman talouden ulkopuolella, ja asiakassuhteet vakiokävijöihin saattavat kestää vuosikymmeniä.

Samalla kun oppii valikoimaan kirjoja valmiiksi, joutuu kohtaamaan asiakkaiden ilot, surut tai menehtymisen, josta vanha pysäkkipaikka muistuttaa myös tulevaisuudessa. Toisaalta kirjastokortteja saa tehdä myös heille, jotka tulevat kirjastoon ensimmäistä kertaa ja heitä voi palvella myös tulevina vuosina.

Lapin ensimmäinen kirjastoauto tuli Sodankylään vuonna 1967. Kirjastoautoverkosto kattaa suurimman osan Lapista, mutta esimerkiksi Kemijärvellä kirjastoautotoiminta tuli tiensä päähän vuonna 2020.

Nyt esimerkiksi Kittilässä ollaan kohta tilanteessa, jossa on tehtävä päätöksiä, hankitaanko uusi kirjastoauto vanhan tilalle muutamien vuosien kuluttua.