Suurlähettiläskokouksessa 22.8.2023 tasavallan presidentti Niinistö viittasi ”Putinin pakkomielteeseen”. Mitä hän tarkoitti?
Kun tsaarinvalta romahti Venäjällä 1918, imperiumin reuna-alueet näkivät tilaisuutensa ja julistautuivat itsenäisiksi. Suomi ja Puola onnistuivat. Myös Ukraina tavoitteli itsenäisyyttä, mutta valtansa vakiinnuttanut Leninin kommunistihallinto tukahdutti itsenäisyyspyrkimykset. Ukrainan oli tyytyminen Leninin tarjoamaan muodolliseen autonomiaan osana Neuvostoliittoa.
Edes tätä vähää Leninin ei olisi pitänyt Putinin mielestä sallia, vaan Ukraina olisi muitta mutkitta pitänyt sulauttaa osaksi äiti-Venäjää. Mutta Ukrainan sulauttaminen ei onnistunut edes Putinin esikuvalta Stalinilta. Yritystä häneltä ei puuttunut. 1930-luvun julmien pakkosiirtojen seurauksena Venäjän kaukaisimmallakin alueilla Siperiassa on edelleen pienet etnisten ukrainalaisten väestönosat.
Nikita Hruštšev kommentoi sarkastisesti Stalinin rikoksia muistelmissaan: ”Ukraina on niin suuri, ettei Venäjältä löydy paikkaa, minne sen voisi sulauttaa.”
Kun Neuvostoliitto vuorostaan romahti 1991, suuri joukko reunavaltioita Itä-Euroopassa, Ukraina mukaan lukien, päätti karistaa ”kansojen vankilan” kahleet lopullisesti yltään, ja kiiruhtaa kohti EU:a ja Natoa vaurautta, demokratiaa ja turvaa hakien.
Ukrainan irtautuminen Venäjän pakkosyleilystä on aina ollut kaikkien aikojen isovenäläiselle suurvalta-ajattelulla erityisen vaikeasti hyväksyttävä asia. Jo pelkkä ajatus Venäjästä suurvaltana ilman Ukrainaa on koettu ajatusmahdottomuutena.
Ukrainan ensimmäisenä presidenttinä 1991–1994 toiminut Leonid Kravtšuk totesi aikoinaan tv-haastattelussa, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Jeltsininkin kaudella Venäjän virkamiesten ja poliitikkojen ajattelussa kummitteli edelleen isovenäläinen pakkoajatus, jonka mukaan Ukraina on automaattisesti Kreml-johtoinen osa Venäjän suurempaa strategista maailmanpoliittista ajattelua.
”Lännelle menetetty”, demokratisoituva Ukraina on Putinin pahin pelko ja kivuliain pakkomielle, jota ei voi tervehdyttää esimerkiksi kielitieteellisin perusteluin, että valkovenäjän-, venäjän-, ukrainankielet eriytyivät jo yli tuhat vuotta sitten omiksi kieliryhmikseen, eikä niitä voi pitää toisilleen alisteisina, toinen toisensa murteina tai muina sellaisina. Ukrainan kieli on kauempana venäjästä kuin ruotsin kieli norjasta.
Kiovan historia valtakeskuksena on Moskovaa vanhempaa perua. Kiova, ei Moskova, on ortodoksisuuden kehto Itä-Euroopassa.
Yksinkertainen totuus on, että – vastoin Putinin sotaisia pakkomielteitä – venäläiset ja ukrainalaiset eivät ole samaa kansaa. Paradoksaalisesti juuri hyökkäyspäätöksellään Putin on sysännyt Ukrainan kehityksen entistä yhtenäisempään, kansallismieliseen suuntaan. Venäjänkieliset ukrainalaiset eivät enää halua puhua venäjää, koska se koetaan vihatun hyökkääjän kielenä.
Putinin näkemys Venäjästä on omituinen sekasikiö romantisoidusta tsaarinajasta ja kolkosta Stalinin kauden neuvostoimperialismista. Historian vikatulkintojen syövereihin harhautuneen diktaattorin pakkomiellettä ei voi hoitaa muuten kuin harkitulla voiman ja vastavoiman logiikalla kuten Ukrainan armeija on länsivaltojen tuella menestyksellisesti osoittanut.
Jorma Laitinen
psykiatrian erikoislääkäri
lääketieteen tohtori
yhteiskuntatieteiden tohtori
sosiaalipolitiikan dosentti
Rovaniemi