Oulun byrokraattinen rakennussuojeluprosessi kaipaisi uusia välineitä ja vaihtoehtoisia ajattelutapoja, joita voitaisiin soveltaa eri kohteisiin ja muuttuvissa tilanteissa.
Täyden purkamisen ja säilyttämisen vaihtoehdoista pitäisi siirtyä joustavampiin osittaisen säilyttämisen toimintamalleihin. Pitäisi luoda asenneilmapiiri, jossa vanhan purku on häpeällistä historian ja luonnonvarojen hävittämistä, ja vasta viimeinen vaihtoehto. Rakennussuojeluksi ymmärrän tässä rakennetun kulttuuri- ja luontoympäristön arvojen säilyttämisen.
Vanhan arkkitehtuurin ystävälle Oulu on kamala paikka asua. Viimeksi järkytyin Huovisen leipomon niin sanotun Keltaisen talon purku-uutisesta. Toiseksi esimerkiksi käy Aallon suunnitteleman Laanilan Typpitehtaan järjetön kohtalo: ensin kaupunki haluaa säilyttää kohteen, mutta kun hallinto-oikeus kehottaa tekemään sen asemakaavassa, ei suojeluhalua enää olekaan. Tämä sama kumma näytelmä on nähty ennenkin.
Vaivuin apatiaan sen jälkeen, kun Kuusiluodon kauppaoppilaitos sai purkuluvan, vaikka sen suojelua kannattivat niin viranomaiset, ammattilaiset kuin kansalaisetkin. Kafkalaisesta tapauksesta jäi sellainen viesti, että Oulussa ei kannata yrittääkään pelastaa edes maakunnallisesti arvokkaita rakennuksia.
Parhaillaan purku uhkaa Höyhtyän Allinpuiston päiväkotia, jonka suunnitteli kauppaoppilaitoksen arkkitehti Martti Heikura. Mitä siitä, vaikka kyseessä on Oulun ensimmäinen päiväkoti. Vielä pari vuotta sitten tehdyssä kaavaluonnoksessa säilyttäminen oli selviö, kun taas nyt asia on päinvastoin. Omistajan tai potentiaalisen rakennuttajan tahto jyrää.
Huonosti taitaa käydä myös saman arkkitehdin suunnittelemalle Tuiran kaupunginvarikolle, jonka kulttuurihistoriallisesti arvokas kaareva halli piti säilyttää osana tulevaa asuntomessualuetta. Kyllä prosessikaavioiden pitäisi olla kaupungilla sellaiset, etteivät vanhat rakennukset jää happanemaan uusien asuntojen kylkeen.
Uskon, että Oulun asemakaava-arkkitehdeillä on rautainen ammattitaito ja myös sydäntä vanhalle, mutta he sumplivat mahdottomassa intressien ristipaineessa. Kaupungin päättäjien pitäisi kohtuullistaa tavoitteitaan ja tasapainottaa arvojaan. Esimerkiksi asuntojen rakennusoikeutta myönnetään aivan liikaa suhteessa tonttien kokoon, mikä on johtanut esimerkiksi tiivistämisrakentamisessa siihen, ettei puita voida säilyttää vanhan metsälähiön arvojen mukaisesti.
Täyden säilyttämisen sijaan rakennuksista voitaisiin säilyttää runko, julkisivu tai arvokkaita osia, joita voisi yhdistää rohkeasti uuteen, kuten esimerkiksi Tallinnassa on tehty. Tämä jättäisi kaupunkikuvaan muistumia ja kerroksia ja mahdollistaisi myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden mutta väheksyttyjen rakennustyyppien, kuten urheilu- ja kaupparakennusten, suojelua.
Hyviä esimerkkejä olemassa olevista joustavista työtavoista ovat Oulussa ennallistava rakentaminen ja rakennuksen hahmon suojelu, joka mahdollisti Nallikarin rantapaviljongin ja Toppilan lannoitevaraston säilymisen kaupunkikuvassa.
Rakennussuojelulle olisi paremmat edellytykset, jos modernista tyylistä luovuttaisiin kaavoituksen oletustyylinä. On syytä epäillä, että nykyinen moderni tyyli on jo menneen ajan kertaustyyli, siinä missä uusrenessanssi, sillä 1900-luvun teolliseen modernismiin liittyi yhteiskunnallisia ihanteita, joita ei enää ole.
Monissa modernismin helmissä muoto on hieno mutta rakennustapa pielessä. Näitä kohteita voisi rekonstruoida rakennustapaa korjaten. Mallia voisi ottaa Japanin shintolaistemppeleistä, joissa arvo liitetään tuhat vuotta säilyneeseen muotoon. Temppelit on rakennettu uudestaan moneen kertaan.
Jarkko Lauri
kriitikko ja taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja, Oulu