Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi tammikuussa sivistyskatsauksen, joka on synnyttänyt vilkkaan keskustelun koululaisten oppimistulosten heikkenemisestä. Muutosten ymmärtämiseksi on tarpeellista nähdä pitkä kehityslinja ensimmäisistä systemaattisista koulusaavutusmittauksista 1960-luvulta nykyhetkeen.
Vuonna 1964 julkaistussa matematiikan koulusaavutuksia mittaavassa kansainvälisessä vertailussa Suomi sijoittui 13 osallistujamaan joukossa viimeiseksi. Muissa oppiaineissa sijoitukset eivät olleet juuri parempia, mutta vähitellen alkoi kipuaminen kansainväliseen kärkeen 2000 -luvun alkuun tultaessa. Sen jälkeen alkoi lasku ja suunta keskikastiin.
Massiiviset koko koulutusjärjestelmää koskevat rakenteelliset uudistukset 1970-luvulla loivat yleisen makrotason kehyksen ja edellytykset koulutustason nousulle. Poliittisen ohjausjärjestelmän keskeinen teesi oli, että koulutuspolitiikka on osa yhteiskuntapolitiikkaa ja yhteiskuntakehitys saatetaan vauhtiin koulutuksen avulla.
Selkeä tavoite oli nostaa koko väestön koulutustasoa ja saattaa yhteiskunnan rakennemuutosten vuoksi syntyneet lahjakkuusreservit koulutuksen piiriin.
Tämä ei luonnollisestikaan sellaisenaan selitä oppimistulosten lähtöä nousukiitoon. Mutta vähintäänkin osaselitys on koulutuspolitiikan yleiseen linjaan kytketty, koulutyön käytänteisiin ulottuva pedagoginen uudistus ja viranomaisohjeistus.
Opetuskäytänteitä määrittämään lanseerattiin vahvoja periaatteita, kuten oppimisvaikeuksien varhainen tunnistaminen ja voittaminen, tarkoin määriteltyjen perustavoitteiden asettaminen, opettajan vastuu tavoitteiden saavuttamisesta, resurssien huolellinen kohdentaminen ja hyvin suunnitellut tukitoimet heikoimpien ja huonosti motivoituneiden oppilaiden tueksi.