Kokemukseni on omasta kouluajastani Ylivieskan Katajankoulussa. Kouluun meno oli samana syksynä, jolloin alkoi talvisota. Siihen loppui koulun käynti siltä lukukaudelta.
Välirauhan alettua huhti-toukokuussa oli taas vähän aikaa koulua. Kansakoulu tuli päätökseen keväällä 1945, kun viimeiset saksalaiset oli saatu ajettua rajan yli Norjaan.
Saman vuoden syyskuun alussa alkoi Ylivieskan yhteiskoulu, johon siirryin suoraan toiselle luokalle. Kokonaan kansakoulun käyneet pääsivät ensimmäisen luokan yli.
Ylivieskan yhteiskoulusta ensimmäiset ylioppilaat kirjoittivat vuonna 1952, olen yksi heistä. Koko 40-luku oli minun kouluaikaani: kuusi vuotta kansakoulua ja seitsemän vuotta yhteiskoulua. Nyt pääsen kertomaan siitä kouluruokailusta, tai pikemminkin sen puutteesta.
Muistelimme yhdessä pulpettikaverini kanssa. Sehän oli enimmäkseen niitä kuoripottuja, hän sanoi. Niin oli; lusikan varrella kuorittiin potut, ruoka-astiana kaikille ruoille oli sinkkikuppi, ettei se särkynyt, jos sattui tippumaan. Minun kissallanikin on kauniimpi ruokakuppi. Samalla lusikalla sitten syötiin ruoka, kun keittäjä tai opettaja oli pannut siihen ruskean kastikkeen. Eikä se ruskeakastike suinkaan ollut niin hyvää kuin se nykyisin on. Ainakin, jos sen on itse tehnyt voihin. Silloin se rasva oli talia.
Joskus oli marjapuuroa. Sekin oli mahdollista, kun syksyllä oli itse poimittu (tai äiti poiminut) puolukat. Oppilailla oli velvoite tuoda tietty määrä puolukoita koululle.
Niin, ja oli myös lihaperunakeittoa. Siihen edellisenä päivänä määrättiin neljä oppilasta puukkojungeilla kuorimaan potut. Oli ilo päästä kuorijaporukkaan, pois tunnilta. Hyvällä tuurilla siinä keitossa, jota opettaja tai keittäjä jakoi, saattoi olla lihapalakin.
Aina leipä ja maito piti olla itseltä. Niinhän oli varsinaisesti koko kouluajankin, jolloin ei koulun puolesta ollut mitään keittoa. Silloin eväät syötiin ruokavälitunnilla eteisen lattialla istuen. Kukin omasta repustaan kaivoi eväänsä.
Mieleeni jäi erityisesti, kuinka kasarmin lasten leipien välissä saattoi olla makkarasiivuja. Suuri osa meistä ei ollut koskaan saanut edes maistaa sellaista. Minäkin juuri ja juuri tiesin semmoista olevan olemassa. Meillä ei aina ollut edes voita leipien päällä, mutta leivät kyllä oli kääritty voipaperiin. Se entinen paperi piti tuoda takaisin. Siihen saattoi kääriä useamman kerran. Joillakin lapsilla oli sanomalehteen käärityt eväät.
Koulun kuuluisi opettaa ruokailutapoja. Se ei ainakaan omana kouluaikanani voinut tapahtua. Opeta nyt lusikan ja peltikupin avulla hienot tavat! Mutta ei kai ne kodeissa tavat olleet paljoa kummempia?
Yhteiskouluaikana oli pelkästään voileipä- ja maitoeväät. Eihän meillä ollut edes omaa koulurakennusta. Entisen apteekin tiloissa koulua pidettiin. Taisi olla jonkin aikaa maksullistakin se ruoka, kun se vihdoin oli toteutunut.
Ja sitten minä kuulen uutisissa, että kouluruokailu on monipuolistunut viime vuosina. Suurin osa yläasteikäisistä oppilaista (etenkin tytöt) jättävät kouluruoan syömättä. Aikanani, mikäli kouluruokaa edes oli tarjolla, kukaan ei jättänyt sitä syömättä, eikä kukaan moittinut pahaksi.
Maire-Liisa Salmela
Ylivieska