Opettajanko ammatti maailman tärkein? Kyllä. Maapallomme alkeellisimmillakin seuduilla on tietojen, taitojen ja kokemusten välittäjiä. Opettajia ja heidän oppilaitaan.
Opettajia ovat ne, joilla on kulttuurinsa tieto, taito ja kokemusta sekä mahdollisesti muuta yleissivistystä. Opettaja on myös ikuinen oppija. Aikuiset johtavat muutenkin yhteisössään. Mutta aikuiset eivät ole täydellisiä.
Alkeellisimmassakin yhteisössä toimii yhteisöllisyys ja osallistuminen sopimuksineen ja sääntöineen, neuvotteluineen ja keskusteluineen. Siellä oppilaiden vanhemmat tukevat opettajien toimintaa ja päinvastoin. Siellä on ymmärrystä, joustamista ja virheiden tekemistä, mutta niistä oppimista, sekä empatiaa. Siellä ei epäonnistumisissa vedota rahan ja resurssien puutteeseen, eikä etsitä syyllisiä.
Suomessa Pisa-tulokset osoittavat vakavaa oppimiskulttuurimme romahdusta. Maailman paras ammatti on nostettu kriisifokukseen. Liian monen kodin syyttävät sormet osoittavat vain opettajien suuntaan, eivät koteihin itseensä, vaikka syytä olisi.
Koti on yhteisö, koulu on yhteisö, työpaikka on yhteisö. Kehdosta hautaan yksilö on väistämättä osa erilaisten yhteisöjen verkostoa. Se, joka ei osaa verkostoitua ja opi noudattamaan yhteisiä sopimuksia ja sääntöjä eikä empatian taitoja, saa monta kylmää kylpyä todellisessa maailmassa, ja pelaa itsensä ulos yhteisöistä.
Yksilön todellista sivistyneisyyttä ei edes mittaa hänen tietonsa ja taitonsa, ja niiden kenties ylivertaisuus, vaan hänen kykynsä olla osana sitä yhteisöä, joka tuota sivistystä tarjoaa osana koulun toimintaa, osana kaikkien yhteisöjen toimintaa.
Suomen koululaitos on yli 150 vuotta vanha. Historian aikana on varmasti ollut sekä oppilaita että vanhempia, joille koulu ei ole kelvannut. Mutta enemmistölle se on kelvannut ihan hyvin.
Ei mikään yhteisö tai instituutio, eikä koulukaan, ole täydellinen. Eikä tarvitse ollakaan, kunhan se on oppimiskykyinen. Sen esteenä eivät opettajat enemmistönä edes ole. Mutta täydellinen ei ole myöskään yksikään koti. Riittää, että se on oppimiskykyinen.
Olen toiminut opettajana ja luennoitsijana 1970-luvulta 2020-luvulle. Koskaan aikaisemmin koulujen tilanne ei ole ollut näin huono. Vaikka kentältä kuulee loistavista oppimistuloksista, niin sekä oppilaiden että opettajien pahoinvointi on yleisesti paljon yleisempää kuin aikaisemmin. Kyse ei ole rahasta ja resursseista, vaan paljon tärkeämmästä, monipuolisesta ja toimivasta yhteisöllisyydestä ja empatian puutteesta.
Kun oppilaan vanhemmat eivät tule millään tavalla opettajaa vastaan tilanteiden ja mahdollisten väärinkäsitysten selvittämiseksi, se on hälyttävää. Oikeassa oleminen ja omaan näkökulmaansa jämähtäminen ei edistä kenenkään hyvinvointia, vaan lisää vieraantuneisuutta, epäluuloisuutta ja konflikteja.
Empatiaa, yhteisöllisyyttä ja osallistumista ei opita etänä, ei läppärissä, ei kännyköillä eikä digitaidoilla, vaan läsnäololla ja vuorovaikutuksessa samoissa fyysisissä tiloissa ja toiminnoissa.
Oppilaan äidinkielen taidon romahtaminen kielii siitä, että kodeissa ei myöskään keskustella hyvässä hengessä tarpeeksi usein ja monipuolisesti, ei auteta koululäksyissä, ei ole saatavissa monipuolista kielikylpyä kirjallisuuden kautta ja niin edelleen. Tämä kaikki heijastuu kaikkiin oppiaineisiin, myös peräänkuulutettuun matematiikkaan.
Yrjö Mikkonen
FT, käsitteellisyystutkija, Oulu