Koskelan koulun loppu hajottaa yhteisöjä. Koskelalaiset ovat huolissaan. Intuitiolla tuntuu järjettömältä, että uusille alueille rakennetaan tälläkin hetkellä uusia jättikouluja samaan aikaan, kun koskelalaiset lapset menettävät lähikoulunsa.
Nopea argumentti tilanteeseen on se, että tällainen on jokaisen alueen elämä: joskus nuori, lapsientäyteinen alue muuttuu väistämättä vähälapsiseksi ikäihmisten alueeksi. Mutta täytyykö näin olla?
Oulun kaupunkisuunnittelu on jo vuosia noudattanut samanlaista kaavaa kuin vaikkapa suurimmassa osassa Amerikkaa: kaavoitetaan uusi alue paikasta, jossa ei ole vielä asutusta sekä rakennetaan alueelle palveluita ja asuntoja, joihin ihmiset muuttavat. Uusi asuinalue on valmis – ja kylläpä siitä tuli hieno! Sen pituinen se?
Tällainen uusien alueiden rakentaminen muutaman vuoden aikavälillä on monella tapaa ongelmallista. Monet uusista alueista, kuten Ritaharju tai Hiukkavaara, ovat lähes yksinomaan pientalovaltaisia. Tämä houkuttelee alueelle paljon samanikäistä väestöä, nuorehkoja aikuisia, joilla on varaa pientaloon kaupungissa. He ovat usein perheellistyviä, ja he ovat siis kaupungissa haluttuja asukkaita. Vaikuttaa siis hyvältä.
Ongelmia seuraa vuosien saatossa. Lapset varttuvat, aiemmin valtaviksi rakennetut ja oppilaita pursunneet koulut alkavatkin yhtäkkiä tyhjentyä. Esimerkiksi Ritaharjussa ja Metsokankaalla tähän on varauduttu alusta lähtien rakentamalla kouluihin lisätilaa helposti purettavista ja siirrettävistä elementeistä.
Ikärakenteellisen ongelman lisäksi pulmia aiheuttaa myös alueiden sosiaalinen rakenne: mihin muuttavat ne, joilla ei ole varaa muuttaa pientalovaltaiselle alueelle? Aivan: alueille, joihin viitataan keskiluokkaisella alueella “ongelmalähiöinä”. Niin sosiaalinen huono-osaisuus keskittyy tietyille alueille ja hankaloittaa niillä asuvien ihmisten elämää.
Koskelan koulun lakkautus liittyy samanlaiseen politiikkaan. Koska Oulussa on vuosikausia kaavoitettu mieluummin uusia alueita kuin parannettu olemassa olevia täydennysrakentamisen ja tehokkaan joukkoliikenteen keinoin, on Koskela ajettu nurkkaan tilanteeseen, jossa väestöpohja ei riitä koulun ylläpitämiseen.
Kaiken lisäksi Oulun kaupunki luo lakkautuspäätöksellä mielenkiintoisen ajatuksen: onko kaupungin linjan mukaista, että Koskelan kaltaisilta, sosiaalisesti monimuotoisemmilta alueilta lopetetaan lähikoulu, jotta saadaan rakentaa uusia, sosiaalisesti tasakoosteisempia ja vauraampia kertakäyttöalueita kattavine palveluineen kaupungin reunalle?
Lakkautus olisi voitu estää esimerkiksi täydennysrakentamisella, johon Koskelan kaltaisessa metsälähiössä olisi ollut tilaa. Vielä mielenkiintoisempia koulujen lakkauttamiskeskusteluja nähtäneen kuitenkin kahdenkymmenen vuoden päästä, kun nyt uusilla ja hienoilla, mutta todellisuudessa kertakäyttöisiksi rakennetuilla alueilla ovat lapset pesästä lentäneet. Parempaa kaupunkipolitiikkaa odotellessa.
Pauli Keränen
opiskelija, Oulu