Kävin taas ihastelemassa Koitelinkosken kuohuja. Kiiminkijoen virtaama on keväällä tulva-aikaan yli 200 kuutiometriä sekunnissa parin viikon ajan, kun keksimääräinen virtaama on noin 40 kuutiometriä sekunnissa.
Suurimmillaan Kiiminkijoen tulvahuippu on Haukiputaalla jopa 600 kuutiometriä sekunnissa, mikä vastaa Oulujoen huippuvirtaamia.
Kiiminkijoki on suojeltu joki – ja hyvä niin. Saamme ihailla kosken kuohuja ja vapaata luontoa. Asialla on kuitenkin nykyään toinenkin puoli: tulvaongelmat, mutta ennen kaikkea energian puute aika ajoin. Omalta osaltaan vapaana virtaavaan jokeen sisältyy myös yksi varavoiman ratkaisu, nimittäin pumppuvoimala.
Ratkaisun avain ovat joen varrella sijaitsevat valtavat ojitetut suoalueet. EU-direktiivi edellyttää niiden laajaa ennallistamista. Pumppuvoimala olisi mahdollista toteuttaa puuttumatta Kiiminkijoen keskivirtaamaan ottamalla käyttöön tulvahuiput, jotka joka tapauksessa johtavat vedet mereen hyödyttämättä ollenkaan luontoa tai energiantuotantoa, ainoastaan kauneusarvoja ja ainutlaatuista kokemusta niin kuin nyt.
Esimerkiksi Koitelinkosken alapuolelta voitaisiin johtaa pumppaamalla vettä ympäristön ojitetuille suoalueille rakennettuun ylävesialtaaseen. Kun säätövoiman tarve on huipussaan, altaasta vettä lasketaan turbiinien ja generaattorien kautta takaisin jokeen.
Tekniikka olisi lyhyesti seuraava. Suoalueille padottaisiin noin neliökilometrin laajuinen vesiallas, jonka korkeuseroksi jokeen verrattuna olisi mahdollista toteuttaa noin 10 metriä, mikä on muuten sama kuin Merikosken voimalaitoksen padotuskorkeus.
Enimmillään virtaama olisi lähes 250 kuutiometriä sekunnissa (taas sama kuin Oulujoen keskivirtaama). Täydellä teholla energiaa olisi saatavilla 20 megawatin teholla vuorokauden ajan. Rakennelmat vaativat viiden metrin vesisyvyyden altaisiin usean kuukauden ajan. Sen sijaan suurimman osan vuodesta alue voisi olla ennallistettua suoaluetta.
Ehkä ehdotus kuulostaa yhtäkkiä utopistiselta, mutta niitähän nykytilanteessa tarvitaan.
Markku Isoaho
insinööri, Oulu