Vasta tapahtunut kouluampuminen on herättänyt laajaa yhteiskunnallista keskustelua nuorten tilanteesta. A-studiossa Kirkkonummen Veikkolan ala- ja yläkoulun kuraattori Hannele Mollberg ja toimittaja keskustelivat näkymättömästä seinästä oppilaiden ja opettajien välillä.
Mistä tällaisessa seinässä voi olla kysymys? Lapset ja nuoret kokevat, että he eivät tule kohdatuiksi. Olisi tärkeää miettiä, millaiset tunne-, turva- ja vuorovaikutustaidot meillä aikuisilla ja ammattilaisilla on, sekä millainen ihmiskäsitys taustalla vallitsee? Mieti hetki, milloin sinä koit tulleesi kohdatuksi? Mitä kohtaamisessa tapahtui?
Meistä jokainen tarvitsee toista ihmistä. Me kasvamme ihmiseksi suhteessa toisiin ihmisiin, ja me tarvitsemme lempeää katsetta sekä kosketusta. Milloin viimeksi sanoit lapselle tai nuorelle, että olet tärkeä, ihana ja haluan kuulla lisää, mitä sinulle kuuluu?
Meidän ammattilaisten – oli kyse sitten opettajista tai hoitohenkilökunnasta – on luovuttava asiantuntijuuden kaavun taakse menemisestä. Meidän on asetuttava lasten ja nuorten kanssa dialogiin ihmisenä, vaikka olisimmekin ammattilaisia.
Etsimme helposti vastauksia ja apua erilaisista koulutuksista, menetelmistä tai muodollisesta pätevyydestä, ja pakenemme ihmisyyttä erilaisten ammatillisten symbolien taakse. Nimikyltit, nimikkeet, tittelit ja puheeksiottamislomakkeet kertovat siitä, että meidän on vaikea asettua dialogiin ihmisenä. Ne luovat meille turvaa, mutta muodostavat valtarakennelmia, jotka vievät meitä kauemmaksi toisistamme.
Oman itsen kohtaaminen on välttämätöntä, että voi kohdata toisen ihmisen. Oman keskeneräisyyden tunnustaminen ja hyväksyminen on ainoa tie siihen, että voimme asettua dialogiseen suhteeseen, jossa toinen voi kokea tulleensa nähdyksi.
Kuvittelemme olevamme kohtaamisen ammattilaisia, mutta emme osaa kuitenkaan kohdata niin, että toinen kokisi tulleensa kohdatuksi. Me pelkäämme, että emme osaa tai pysty vastaamaan, jos esille tulee jotain sellaista, jota ei itse kestä tai ei osaakaan auttaa.
Samalla olemme sairastuneet suorittamiseen. Suoritamme ammattiamme kohtaamatta aidosti toisia ihmisiä, ja vasta sitten, kun suorittaminen loppuu, voi kuunteleminen alkaa.
Me ohjailemme lapsia ja nuoria sinne tänne, luukulta toiselle, jonoon ja jonosta pois. Pitäisikö järjestelmää tarkastella lasten ja nuorten näkökulmasta ja mennä sinne, missä he ovat? Rakentaa luukuton järjestelmä, jossa asiantuntijat liikkuvat ja menevät sinne, missä tarvetta on.
Resurssit tulisi käyttää siihen, että voisimme vahvistaa yhteisöjä, joissa on turvallisia ja mieleltään terveitä aikuisia. Tällä hetkellä resurssit käytetään yksilöön kohdistuviin toimenpiteisiin, jotka tapahtuvat yleensä kello 8–16 välillä, ja karsitaan sieltä, mihin kipeimmin sitä tarvitsisimme: ennaltaehkäisevään lapsi-, nuoriso- ja perhetyöhön sekä kouluihin.
Emme voi tuudittautua siihen, että opettajat, kuraattorit, nuorisotyöntekijät tai psykologit pystyvät pelastamaan tämän maailman. Meidän jokaisen velvollisuus on kohdata ja luoda hyvää ympärillemme.
Kari Angeria
viestintäpäällikkö, Kuopion Setlementti Puijola
Johanna Luomala
Tyttöjen Talon ja Juju Dancen johtaja