Elämme kovien arvojen aikoja, jossa kaikkea mitataan taloudellisilla mittareilla. Silti, tai juuri siksi, syrjäytyminen ja kurjuus lisääntyy. Hyvinvointiyhteiskunta nitisee liitoksissaan.
Uutisia seuratessa tuntuu, että koko ihmisyys on kriisissä. Cormac McCarthyn maailmanlopun romaanissa Tie (2006) kirjan isä vakuuttaa nuorelle pojalleen, että mitään pahaa ei tapahdu heille, koska he ovat ”tulenkantajia”. ”Onko se tuli oikea?”, kysyy poika. ”Kyllä”, vakuuttaa isä. ”Se on sinun sisälläsi. Siellä se on aina ollut.”
Tällaisina kylminä aikoina, joita ihmiskunnan historia on valitettavan usein ennenkin nähnyt, toivon ympärillemme tulenkantajia ja kovien arvojen vastavoimia. Ajattelen, että usko sinänsä on henkilökohtaista, eikä sitä tule alistaa yleiselle keskustelulle. Sen sijaan Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on tällaisena aikana suuri yhteiskunnallinen tehtävä: Sen tulee välittää, vaikka kukaan muu ei välittäisi. Kirkon evl.fi -sivusto sen jo sanoo ytimekkäästi: ”Elämän huolien ja murheiden kanssa ei tarvitse jäädä yksin. - - Uskosi laatua ei kysellä, eikä sitä, oletko kirkon jäsen.”
Edessä on marraskuussa seurakuntavaalit. Niissä mitataan, ketkä valitaan seurakuntien luottamushenkilöiksi. Päättämään ketä palkataan, millaista toimintaa järjestetään ja miten varoja käytetään. Ketä autetaan näinä kovin aikoina? Kuten Martti Luther ”Kristityn vapaudesta” kirjoittaessaan Paavalia (1. Kor. 9:19) lainaa: olla kaikkien altis palvelija ja jokaisen alamainen, mutta silti vapaa.
Jyrki Korpua
dosentti, seurakuntavaaliehdokas, Katse -valitsijayhdistys, Tuiran seurakunta, Oulu