”Perustuslakivalvonnan ongelmat tiivistyvät perustuslakivaliokunnassa. Valiokunta ei enää täytä menestyksekkään valvonnan edellytyksiä.” Näillä virkkeillä aloittaa Kaarlo Tuori teoksensa "Perustuslakivalvonta. Nyt" epilogin. Hätkähdyttävän niistä tekee paitsi väite, että suomalainen perustuslakivalvonta on ajautunut kriisiin, myös teoksen kirjoittaja. Kaarlo Tuori on kiistattomasti valtiosääntöteorian johtava suomalainen asiantuntija. Tuori oli myös pitkään oikeusvaltion tilaa valvovan Venetsia-toimikunnan Suomen edustaja. Hän näki siinä roolissa läheltä Puolan ja Unkarin oikeusvaltioiden pohjakosketukset.
Mitä perustuslakivalvonta on ja miksi se on tärkeää? Perustuslaki on lakien laki: siinä turvataan yksilöiden perusoikeudet, asetetaan demokratian ja oikeusvaltion puitteet sekä varmistetaan, että perustuslain itsensä muuttaminen on vaikeampaa kuin muun lainsäädännön. Näin pyritään estämään hätiköidyt, poliittisessa paineessa tehdyt ratkaisut, jotka uhkaavat keskeisiä oikeudellisia perusarvoja. Perustuslakivalvonta turvaa, ettei eduskunta lainsäädäntövaltaansa käyttäessään itse riko perustuslakia.
Perustuslakivalvonta on usein uskottu tuomioistuimille. Tällöin lainsäätäjän toimintaa arvioidaan ulkopuolelta. Suomalainen, perustuslakivaliokuntaan ensisijaisesti nojautuva malli on ainutlaatuinen. Perustuslakivaliokunta luotiin 1906, vaikka sillä oli juurensa jo autonomian ajalla. Vuoden 2000 perustuslakiuudistus jatkoi perinnettä, vaikka se antoi tuomioistuimille rajallisen jälkivalvontamahdollisuuden, jos eduskunnan säätämän lain ja perustuslain välillä on ”ilmeinen” ristiriita.
Tuorin mukaan perustuslakivalvonta toimi niin kauan, kuin kansanedustajat ymmärsivät perustuslakivalvonnan ja normaalipolitiikan eron, eivätkä tuoneet päivänpolitiikkaa perustuslakivaliokuntaan. Toinen kulmakivi oli perustuslakiasiantuntijoiden ja perustuslain itsensä nauttima arvovalta yli puoluerajojen. Tuorin mukaan molemmat edellytykset ovat rapautuneet.
Perustuslakivaliokunnan jäsenyys ei nykyisin ole kansanedustajille kovin houkutteleva pesti, eikä moni jaksa Tuorin mukaan panostaa tehtävään sen edellyttämää vaivaa. Perustuslakiasiantuntijat eivät hekään enää nauti jakamatonta arvovaltaa. Heitä on 2010-luvulta alkaen kutsuttu ”talibaneiksi” ja ”fundamentalisteiksi”, jopa ministerien sekä perustuslakivaliokunnan entisen puheenjohtajan suulla. Tuori muistelee kaiholla aikaa, jolloin K. J. Ståhlberg tai hänen oma opettajansa, Paavo Kastari, edustivat keskeisen kansallisen symbolin, itsenäisen Suomen perustuslain, ylintä asiantuntemusta.
Entisenkaltaista arvovaltaa ei nauti edes perustuslaki. Tuorin mukaan osa poliitikoista koki nielaisseensa vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen ja uuden perustuslain myötä myrkkypillerin, koska niissä kirjattiin valtiosääntöön nykyaikaiset taloudelliset ja sosiaaliset perusoikeudet, jotka ovat vaikeuttaneet valtiontalouden tasapainottamista leikkauksilla.
Näiden muutosten seurauksena suomalainen perustuslakivalvonta ei Tuorin mukaan enää ole kestävällä pohjalla. Kirjansa lopuksi hän esittää uudistusvaihtoehtoja. Tuomioistuinten jälkivalvontaoikeutta voitaisiin vahvistaa, samoin oikeusministeriön roolia ennakkovalvonnassa. Eduskunta kokonaisuudessaan voisi osallistua enemmän perustuslakikeskusteluun. Edes perustuslakituomioistuinta ei Tuorin mukaan ole syytä sulkea pois keskustelusta.
Tuorin kirja on 2020-luvun tärkein perustuslakipuheenvuoro. Teoksessa yhdistyy syvällinen valtiosääntöteorian, historian ja käytännön tuntemus. On helppo yhtyä kirjoittajan johtopäätökseen, että aika on kypsä laajalle keskustelulle suomalaisesta perustuslakivalvonnasta.
Tuorin esitys ei ole ensisijaisesti yhteiskuntatieteellinen tai historiallinen analyysi sen kuvaamien muutosten syistä. Se tarjoaa silti paljon virikkeitä tällaisellekin lähestymistavalle. Perustuslakivalvonnan kriisiytyminen heijastelee nimittäin laajempaa yhteiskunnallista murrosta, jossa muutkin asiantuntijajärjestelmät, kuten tiedonvälitys ja akateeminen tutkimus, ovat joutuneet hyökkäysten kohteeksi.
Perustuslain arvostus oli osa suomalaista yhtenäiskulttuuria. Sitä nakertaa poliittinen polarisaatio, jossa jopa oikeus ja totuuden tavoittelu ovat alkaneet jakautua poliittisten ja kulttuuristen rajalinjojen mukaan.
Jukka Kekkonen
oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori emeritus, Helsingin yliopisto
Toni Malminen
yleisen oikeustieteen yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto